Novelleja I | Page 2

oikaisi Beata. "Hugenotit on Meyerbeerin."

-- "Niin vainenkin; minä aina sekoitan Mozartin ja Meyerbeerin, sillä
minä ihailen heitä yhtä paljon kumpaakin: heillä on niin paljon
yhtäläisyyttä. Soitithan eilen meille Hugenotteja ja minä oikein itkin."
Ja sitten kohteliaisudesta vieraat pyysivät Beataa heidänkin tunteitansa
liikuttamaan.
Ja Beata soitti ja soitti oikein hyvin. Tahtoisinpa nähdä mitenkä
pienikätiset neitoset ottavat allegrossa useampia oktaaveja peräkkäin;
Beatalta se sitä vastoin sujui aivan hyvin: ilmankos hänellä täytyikin
olla sormikkaissa n:o 7 3/4!
Kaikki olivat ihastuneet Meyerbeerin kappaleesta, ja vihdoin pyydettiin
kreivinnatakin soittamaan jotain, esim. Mozartilta.
-- "Ah, messieurs ja mesdames", sanoi kreivinna ja loi silmänsä maahan
kuin seitsentoistavuotias tyttö, "minä olen jo unohtanut niin paljon,
minulla on näinä viime vuosina ollut paljon puuhaa, niin ettei ole ollut
aikaa soiton harjoittamiseen."
Tosiaankin kreivinnalla oli niin paljon toimitusta, ett'ei hän joutanut
soittamaan, ja kun hän joskus istahti pianon ääreen, silloin hän ei
muistanut muuta kuin "Ukko Noak" ja "Kukkuu, kukkuu," ja nekin
soitti hän yhdellä sormella.
Tuon tuostakin kreivinna kutsui mammoja katsomaan niitä sametti- ja
silkkikankaita, kulta- ja hopeakaluja, joita Beatrice taas oli saanut
isältään lahjaksi syntymäpäivänänsä. Ja mammat ihailivat ja ylistelivät
ja kotia tultuaan kertoivat rakkaille pojillensa niistä ihanuuksista; mutta
aatelisten nuorukaisten esteetilliset perusteet eivät horjahtaneet.
Sulhasta ei kuulunut, ja Beata oli jo kahdeksankolmatta vanha.
Epätoivo oli jo täyttää Rauhalinnan vanhan kreivin, vanhan kreivinnan
ja vanhaksi tulevan neiti Beatan.
Tulipa viimein pitäjään apulaiseksi nuori, vasta Porvoosta päässyt,
pappismies. Hänen ulkonäköänsä minun ei tarvitse erittäin ruveta
kuvaamaan. Hän oli aivan sennäköinen kuin nuoret apulaispapit
tavallisesti ovat: kalpeat kasvot, sileäksi kammattu vaalea tukka,

silmälasit, musta nuttu, valkea huivi ja musta huopahattu. Hän rupesi
käymään Rauhalinnassa, ja mitä useammin hän siellä kävi, sitä
useammin hän katseli Beataa. Kotiin tultuaan pastori laski kätensä
sydämmelleen ja kysäsi: "olenko rakastunut?" Mutta sydän ei vielä
sykähtänyt mitään vastaukseksi. Kerran -- vuosi oli jo kulunut -- oli hän
ollut Rauhalinnassa, jossa Beata jälleen oli soitellut Meyerbeerin
Hugenotteja ja ollut hänen mielestään tavattoman lempeä. Kun nuori
pastori nyt kotia tultuaan tapansa mukaan laski kätensä sydämelleen ja
oikein hartaasti kysäsi: "olenko rakastunut?" -- niin jopa sykähti sydän,
ja sitten se sykähti toisen kerran ja sitten vielä ja sitten ei sykkinästä
loppua tullutkaan: nuori sielunpaimen oli rakastunut kultakutriseen
Beatriceen. Nuori pappismies, niinkuin näkyy, ei ollut mikään
esteetillisesti sivistynyt mies.
Siitä pitäin kävi hän hyvin usein Rauhalinnassa, jossa vieraanvaraisuus
oli sanomattoman suuri, niinkuin Suomessa tapana on ollut maailman
alusta. Hän puheli Beatalle paljon kaunista ja käänsi aina puhettansa
rakkauteen. Beata tuon huomattuaan loi aina silmänsä neitsyeellisessä
kainoudessa maahan ja sanoi:
-- "No, mutta herra pastori!"
Ja herra pastori riemuitsi ja neiti Beata riemuitsi myöskin. Hän oli tosin
toivonut itselleen ensin kreivi Albrechtia, sitten vapaherra Fritziä, sitten
aatelismies Ruprechtia, mutta kun nämä toiveet eivät olleet toteutuneet,
niin rupesi hän huomaamaan nuoren papin olennossa paljon hyvää, ja
pastorinrouvan elämä alkoi haamoittaa hänen silmissään varsin
viehättävältä, ja kun hän sitten noin sattumalta muisti täyttävänsä pian
30 vuotta, niin nuori pastori näytti vielä paremmalta ja
pastorinrouvana-olo vielä viehättävämmältä.
Kreivinna huomasi pian heidän sydämmiensä tilan, ja ken voi
semmoista tarkemmin huomata kuin mamma, joka toivoo saada
polvillansa hypittää pieniä enkeleitä lapsensa lapsen haamussa? Hän oli
kyllä ensin hänkin toivonut aatelisia syitä enkelihypitykseen, mutta
nytpä huomasi hurskas kreivinna, että sanan julistajalla ja enkelillä on
hyvin paljon likeistä yhteyttä. Senvuoksi hän nyt kaikin mokomin
halusi, että pastori ja kultakutrinen Beatrice mitä pikemmin astuisivat

alttarin eteen ja sitten -- Herra siunatkoon niitä pieniä enkeleitä!
Viikon perästä pastori tuli jälleen. Kaunis oli syksyinen ilta, tähdet
tuikkivat taivaalla, ja pastori istahti Beatan kanssa jasmiini-majaan.
Pastori nosti viimein kätensä ylös ja lausui:
-- "Neiti Beata!"
-- "Herra pastori!"
-- "Minä katselen noita tähtiä."
-- "Ja minä katselen myös."
-- "Ja minä ajattelen, miks'ei minun nimeni ole Beatus."
-- "Miksi niin? Teidän nimenne on Moses, ja se on hyvin kaunis," sanoi
neiti.
-- "Kiitos! Mutta Beatus merkitsee: autuas. Minä tahtoisin olla autuas!"
-- "Kuinka ihana ajatus!"
-- "Niin! Ja Beata merkitsee myös: autuas. Ja silloin taivaan tähdet
näkisivät tässä kaksi autuasta ihmistä."
-- "Voiko autuaita olla maan päällä?"
-- "Voi kyllä, kun rakkaus heidän sydämmensä sitoo."
-- "No, mutta herra pastori!"
-- "Niin, neiti; autuuden esimakua tunnen aina, kun olen
läheisyydessänne, ja autuas olisinkin, jos -- --"
-- "Jos!?"
-- "Jos teidän sydämmessänne olisi samoja tunteita minua kohtaan kuin
minun sydän parassani on teitä kohtaan, neiti Beata."

Neiti ei vastannut, hän vain nypli hyppysillään kukkasta kädessään, ja
nyt vasta hänen mielessään oikein ihanalta näyttikin tulevaisuus papin
rouvana.
-- "Beata, sinä et vastaa!" kuiskasi pastori kotvasen kuluttua ja otti
neitoa kädestä.
-- "Beatus! Mitä vastaisin enää?" kuiskasi neiti, ottamatta kättään pois.
-- "Minä uskallan siis toivoa, että taivaan tähdet näkevät tällä hetkellä --
-- --"
-- "Kaksi autuasta!"
-- "Amen!" sanoi eräs ääni heidän takanaan. Sen sanoi Rauhalinnan
vanha kreivinna, joka aivan sattumalta oli lähestynyt jasmiini-majaa ja
aivan sattumalta kuullut heidän puheensa.
Ja sinä hetkenä kaksi autuasta olentoa vannoivat toisillensa ikuisen
rakkauden, ja sitä olivat todistamassa Rauhalinnan