Novelleja I

Novelleja I, by Samuli
Suomalainen

The Project Gutenberg EBook of Novelleja I, by Samuli Suomalainen
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Novelleja I
Author: Samuli Suomalainen
Release Date: February 19, 2007 [EBook #20621]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
NOVELLEJA I ***

Produced by Tapio Riikonen

NOVELLEJA I
Kirj.
Samuli S.

K. E. Holm, Helsinki, 1876.

SISÄLLYS:
Näytelmä Kaks kertaa kaks "Tallellahan on!" Kesäinen tarina
Kesäkylvyiltä Hallayönä

NÄYTELMÄ.
-- "Mutta, Michel, milloinka sinä viimeinkin suostut viettämään
tyttäremme kihlajaisia? Kohta on koko vuosi kulunut siitä kuin paroni
Alfons pyysi Beatricen kättä ja sai lupauksen häneltä sekä meiltä.
Mutta miks'ei voi asiaa loppuun ajaa?" Näin puhui Rauhalinnan vanha
kreivinna miehellensä. Rauhalinnan vanhalle kreiville, aina kun he
illallisen syötyänsä olivat istahtuneet kamiinin eteen tai kesällä kuistille.
Ja Rauhalinnan vanha kreivi napsautti nuuskarasiaansa ja vastasi:
-- "Kärsimystä, kärsimystä! Olenhan sanonut, että valmistan
odottamatonta huvitusta, surpriisia!"
-- "Mutta olisihan jo parhainkin surpriisi ennättänyt tulla vuodessa
valmiiksi. Ihmiset rupeavat jo puhelemaan yhtä ja toista, sillä kaikki
tietävät kumminkin heidän antaneen lupaukset toisillensa."
-- "Kärsimystä! Puhukoot nyt mitä hyvänsä; toista he sitten sanovat,
kun saavat osansa tuosta surpriisista." Ja hyvin salaperäisenä nuuskasi
kreivi uudelleen ja lisäsi:
-- "Kärsimystä, kärsimystä vaan!... Mutta nyt on aika, mon ange, sinun
mennä levolle, ja minua odottaa työ?"
-- "Mikä työ?"
Kreivi lähestyi rouvaansa, koetti tehdä kasvonsa veitikkamaisiksi,
napsautti sormillaan ja sanoi:

-- "Surpriisi!" Ja sitten hän nauroi, niin että peruukki oli päästä pudota.
-- "Hyvää yötä, Amelie" sanoi hän sitten ja läksi työkammioonsa, mutta
ovella hän vielä seisahti, kääntyi ympärinsä ja heittäen rouvallensa mitä
makeimman heittosuukon, virkkoi:
-- "Kärsimystä!"
Ja salista kuului vielä selvään, kuinka kreivi pois mennessään
naurahteli.
Mutta kreivinna astui pahoilla mielin tyttärensä lepokammioon.
-- "No, maman, onko mitä uutta?"
-- "Ei muuta kuin 'kärsimystä ja surpriisia' vaan."
-- "Fi donc, kuinka pappa on" -- neiti yritti sanoa: paha, mutta hän oli
liian nöyrä lapsi, joka ainoastaan ajatteli niin, mutt'ei koskaan sanonut
pahaa isästään, sen vuoksi hän sanoi: "kummallinen."
-- "Hän on tosiaankin" -- kreivinna yritti sanoa: vanhuuden höperö,
mutta hän oli liian nöyrä aviopuoliso, joka ainoastaan ajatteli niin,
mutt'ei koskaan sanonut pahaa miehestänsä; sen vuoksi hänkin sanoi:
"kummallinen."
Ja kummallinenhan olikin Rauhalinnan vanha kreivi. Hän oli ylhäistä
sukua ja oli nainut ylhäisestä suvusta, ja tuon ylhäisen rakkauden
pantiksi oli heille syntynyt lapsi, jo ennen mainittu Beata, niinkuin hän
kasteessa nimitettiin, vaikka mamma aina sanoi lastansa kauniimmalla
nimellä: Beatrice. Tätä lastansa kreivi rakasti suuresti; -- siinä ei mitään
kummallista. Paljon hän rakasti vanhoilla päivillään vanhaa
rouvaansakin, -- eikä siinäkään mitään niin kummallista ole. Mutta
kummallinen hän oli sittenkin rakkaudessaan, sillä hän rakasti lastaan
liian lapsellisella tavalla, niinkuin kohta saamme kuulla.
Beatrice ei ollut kaunis, sillä hän oli isäänsä, ja isä oli niitä ihmisiä,
joita luodessaan luonto ei ole käyttänyt kaikista hienoimpia työkaluja.

Beatrice ei ollut kaunis, mutta oli kumminkin rikkaan kreivin tytär, -- ja
se on paha asianhaarain yhdistys. Hän oli tullut jo siihen ikään, jolloin
tyttönen ei enää tyydy nukkeihinsa, jolloin kultainenkin koti tuntuu
ahtaalta, jolloin hän, sanalla sanoen, toivoo itsellensä kumppalia ilossa
ja surussa, myötä- ja vastoin-käymisessä. Mutta vähänpä oli toivoa
elonkumppalin saamisesta, sillä, niinkuin sanoin, Beata ei ollut kaunis
ja kumminkin ylhäistä sukua. Oman pitäjän ja ulkopitäjäinkin nuoret
aateliset olivat kaikki esteellisesti sivistyneitä. Jokainen heistä arveli
itseksensä tällä tavalla: "Jos nyt naisin jonkun, joka ei ole kaunis,
niinkuin esimerkiksi Beatan, niin mitenkäs kävisi? Ensimmäisenä iltana,
kun astuisin rouvani kanssa saloniin, nostaisivat kaikki lorgnettinsa
meihin päin ja sanoisivat: nuorella paronilla ei ole makua. Ja
semmoista ei kunnon aatelismies voi sietää." Niin he arvelivat, nuoret
aateliset, sillä he olivat, niinkuin minä jo sanoin, esteellisesti
sivistyneitä miehiä. Siitäpä syystä ja ainoastaan siitä Beata neitona eli,
neitona vanheni. Mutta jospa nyt neiti Beata olikin ulkomuodoltaan
vähän epä-esteetillinen; jospa hänen nivuksensa olivatkin punertavia
(mamma sanoi niitä kultakutreiksi); jospa hänen nenänsä muoto ei
ollutkaan mikään laina maailman kultuurikansoilta, vaan oli
umpisuomalaisesti kippura; jospa hänen suunsa olikin semmoinen, että
hän harvoin uskalsi nauraa; jospa silmät olivatkin taivas tiesi minkä
väriset ja sitä paitsi peräti pienet; jospa hän käyttikin sormikkaita n:o 7
3/4; -- niin eikö hänellä ollut muita suloja, esimerkiksi sielun ja
varsinkin varallisuuden? -- Herrainen aika! Oli kyllä paljonkin! Ja niillä
argumenteilla kreivinna koettikin kaikin mokomin saada
aatelisnuorukaisten esteetillisiä perusteita kumotuiksi, jos ei muuta,
niin ainakin hänen tyttärensä, tuon kultakutrisen Beatricen, suhteen.
Kreivinnalla, niinkuin täysikasvuisten neitosten mammoilla aina, oli
näet hartaimpana toivona, saada hypittää polvillansa pieniä enkeleitä
heidän lapsensa lapsen haamussa. Ja tuossa todistustavassaan käyttihe
kreivinna hyvin hienosti. Kun oli vieraita heillä, ja puhe kääntyi joskus
soittoon, silloin kreivinna huokasi:
-- "Niin, mutta ei mikään ole niin kaunista kuin Mozartin Hugenotit."
-- "Ei, maman",