Nora | Page 6

en
voinut panna mitään syrjään, sillä Torvaldin piti elää hyvin. Lasten
minä en voinut antaa käydä huonoissa vaatteissa; minkä minä sain heitä
varten, sen katsoin velvollisuudekseni käyttää kaikki. Ne suloiset,
armaat pienokaiseni!
Rouva Linde. Niin täytyi sinun siis supistaa omia tarpeitasi,
Noraraukka?
Nora. Tietysti. Minuahan se asia lähimmästi koskikin. Joka kerta kun
Torvald antoi minulle rahaa uusiin vaatteihin ja muuhun semmoiseen,
käytin minä ainoastaan puolet niistä; ostin aina huonointa ja halvinta
laatua. Onneksi kaikki soristaa minua niin hyvin, ettei Torvald
huomannut sitä. Mutta usein se tuntui minusta kyllä raskaalta, Kristiina,
sillä ompa kumminkin hauskaa käydä hienoissa vaatteissa. Eikö niin?
Rouva Linde. On mar kyllä.
Nora. No, onpa minulla ollut vielä muitakin tulolähteitä. Viime talvena
oli minulla onni saada koko kasan puhtaaksi kirjoitettavia. Niin suljin
minä itseni kamariin ja kirjoitin joka ilta myöhään yöhön asti. Ah, minä
olin usein uupua väsymyksestä. Mutta sanomattoman hauskaa oli
kumminkin istua sillä tavoin työn ääressä ja ansaita rahaa. Oli melkein
kuin olisin ollut mies.
Rouva Linde. Vaan kuinka paljon olet sinä nyt sillä tavoin voinut
suorittaa velastasi?
Nora. Niin, sitä en saata niin tarkoilleen sanoa. Semmoisista asioista on,
näet, hyvin vaikeata pitää lukua. Tiedän vain, että olen maksanut kaikki,
mitä suinkin olen voinut saada kokoon haalituksi. Useinkaan en ole
tietänyt mikä neuvoksi. (hymyilee). Silloin istuin tässä ja luulettelihen,
että joku vanha, rikas herra oli rakastunut minuun.
Rouva Linde. Mitä! Mikä herra?
Nora. Oi, loruja! -- että hän nyt oli kuollut ja kun hänen testamenttinsa

avattiin, niin siinä seisoi suurilla kirjaimilla: "Kaikki minun rahani ovat
heti maksettavat rakastettavalle rouva Nora Helmerille".
Rouva Linde. Mutta armas Nora, -- mikä herra se oli?
Nora. Herrainen aika, etkös voi sitä ymmärtää? Ei semmoista vanhaa
herraa ollenkaan ollut olemassa; se oli vain mielikuvitus, jota minä
tässä istuissani aina kuvailin mielessäni, kun en tietänyt mitään neuvoa
mistä saada rahoja. Vaan yhdentekevää se onkin; tuo vanha, ikävä herra
saa minun puolestani jäädä sinne missä hän on; minä en huoli hänestä
enkä hänen testamentistaan, sillä nyt olen minä huoleton. _(kavahtaa
ylös)._ Voi, kuinka hauskaa ajatella sitä, Kristiina. Huoleton! Voida
olla huoletonna, aivan huoletonna; voida leikkiä ja kuperrella lasten
kanssa; voida pitää taloa kauniina ja sievänä, kaikki niinkuin Torvald
rakastaa sitä! Ja ajatteles, sitten tulee kohta kevät kauniine ilmoinensa.
Niin pääsemme ehkä matkustamaan vähäisen. Minä ehkä saanen nähdä
merta taasen. Niin, niin, onpa oikein eriskummaista elää ja olla
onnellisena!
(Etuhuoneen kello soi.)
Rouva Linde (nousee ylös). Soitetaan; ehkä lienee parasta, että minä
menen.
Nora. Ei, istu sinä; ei tänne tule ketään; se on varmaan Torvaldille --
Sisäpiika (etuhuoneen ovessa). Pyydän anteeksi, rouva, -- täällä on
herra, joka tahtoo puhutella asianajajata.
Nora. Pankkitirehtöriä kai tarkoitat.
Sisäpiika. Niin, pankkitirehtöriä; mutta minä en tietänyt -- kun tohtori
on siellä sisällä.
Nora. Kuka se herra on?
Asianajaja Krogstad (etuhuoneen ovessa). Minä se olen, rouva.
Rouva Linde (säpsähtää, hämmästyy ja kääntyy ikkunaanpäin).

Nora (ottaa askeleen häntä vastaan, ällistyneenä, puoliääneen) Tekö?
Mitä se tietää? Mistä asiasta te tahdotte puhua mieheni kanssa?
Krogstad. Pankkiasioista -- tavallansa. Minulla on vähäinen paikka
Osakepankissa, ja teidän miehenne tulee nyt meidän päälliköksi, kuulin
ma --
Nora. Se on siis --
Krogstad. Pelkkiä kuivia asioita, rouvani; ei mitään muuta.
Nora. No, tahdotteko olla hyvä ja mennä sisään konttorinovesta.
_(tervehtii huolimattomasti pannessaan etuhuoneen ovea kiinni; menee
sitten ja katsoo kuinka uunissa palaa)._
Rouva Linde. Nora, -- kuka se mies oli?
Nora. Oli eräs asianajaja Krogstad.
Rouva Linde. Se oli siis todellakin hän.
Nora. Tunnetko häntä?
Rouva Linde. Olen tuntenut häntä -- vuosikausia sitten. Hän oli yhteen
aikaan asianajajana meidän seuduilla.
Nora. Niin, se on totta se.
Rouva Linde. Kuinka hän oli muuttunut.
Nora. Hänellä on ollut hyvin onneton avioelämä.
Rouva Linde. Onhan hän nyt leski?
Nora. Monen lapsen kanssa. Kas niin; nyt se palaa. _(panee uunin oven
kiinni ja siirtää liekkutuolin vähän syrjään)._
Rouva Linde. Hänellä sanotaan olevan monenlaisia asioita toimena?

Nora. Vai niin? Saattaa olla; minä en ollenkaan tiedä --. Mutta
älkäämme ajatelko asioita, ne ovat niin ikäviä.
(Tohtori Rank tulee Helmerin kamarista).
Tohtori Rank (vielä ovessa.) Ei, ei; minä en tahdo häiritä; menen
mieluummin hetkeksi vaimosi luokse. _(sulkee oven ja huomaa
Linde-rouvan)._ Oh; suokaa anteeksi; minä häiritsen näenmä täälläkin.
Nora. Ei, ei suinkaan. (esittää.) Tohtori Rank. Rouva Linde.
Rank. No mutta. Nimi, jota usein kuulee tässä talossa. Minä luulenma
menin rouvan ohitse rappusilla tullessani.
Rouva Linde. Niin; minä astun hyvin hitaasti rappusia ylös, minä en
oikein kärsi sitä.
Rank. Aha, hiukan turmeltunut sisusvärkki.
Rouva Linde. Oikeastaan liika työn vaivaus.
Rank. Eikö muuta? Siis olette kai tulleet kaupunkiin levätäksenne
kaikissa noissa pidoissa?
Rouva Linde. Olen tullut tänne työtä hakeakseni.
Rank. Onko se niin hyvä keino liika työn vaivausta vastaan?
Rouva Linde. Täytyy elää, herra tohtori.
Rank. Niin, yleinen mielipidehän se on, että se on niin välttämätöntä.
Nora. Oh, tiedättekö mitä, tohtori Rank, -- tekin tahdotte mielellänne
elää.
Rank. Sitä maarian tahdonkin. Niin kurja kuin olenkin, tahdon
kumminkin kernaasti kärsiä piinaa niinkauvan kuin suinkin. Kaikki
minun hoidettavani ovat yhtäläiset. Ja