Torvaldin hengen. Mutta se
maksoi hirveän paljon rahaa, Kristiina.
Rouva Linde. Sen saatan kyllä arvata.
Nora. Kaksitoista sataa specie-riksiä se maksoi. Neljätuhatta kahdeksan
sataa kruunua. Se on iso summa se.
Rouva Linde. Niin, vaan semmoisissa tiloissa on ainakin suuri onni,
kun rahoja on olemassa.
Nora. Niin, tahdon sanoa sen sinulle, me saimme rahat isältä.
Rouva Linde. Vai häneltä. Se oli juuri siihen aikaan kun isäsi kuoli, jos
oikein muistan.
Nora. Niin, Kristiina, se oli juuri siihen aikaan. Ja ajatteles sitä, minä
en voinut lähteä hänen luoksensa hoitamaan häntä. Minä kävin täällä
joka päivä odotellen pikku Iivarin syntymistä. Ja lisäksi oli minulla
kuolemantaudissa oleva Torvald-raukkani hoidettavana. Armas, kiltti
isäni! Minä en enää saanut nähdä häntä, Kristiina. Oi, se on raskainta
mitä olen kokenut sittepäivin kun naiduksi tulin.
Rouva Linde. Tiedän sinun rakastaneesi häntä paljon. Vaan sitten
läksitten Italiaan?
Nora. Niin; olihan meillä rahat; ja lääkärit kiiruhtivat matkaamme. Niin
läksimme kuukautta myöhemmin.
Rouva Linde. Ja miehesi tuli aivan terveenä takaisin.
Nora. Terveenä kuin tervakanto.
Rouva Linde. Mutta -- tohtori?
Nora. Kuinka?
Rouva Linde. Olipa minusta kuin piika olisi sanonut tohtoriksi sitä
herraa, joka tuli tänne samalla kertaa kuin minäkin.
Nora. Niin, se oli tohtori Rank; vaan hän ei käy täällä sairasta
katsomassa; hän on meidän lähin ystävämme ja pistäytyy täällä ainakin
kerta päivässä. Ei, Torvald ei ole ollut hetkeäkään sairaana sen
koommin. Ja lapset ovat terveinä ja raittiina ja minä myös. _(Kavahtaa
ylös ja taputtaa käsiänsä.)_ Voi kuitenkin, Kristiina, ompa toki
eriskummaisen hauskaa elää ja olla onnellisena! -- -- Oh, mutta ompa
kumminkin pahasti minulta tehty; -- minä vain puhun omista asioistani.
_(Käy jalkajakulle istumaan aivan rouva Linden lähelle ja panee
käsivartensa hänen polvillensa.)_ Oi, älä suutu minuun! -- Sano minulle,
onko todellakin totta, ettet sinä rakastanut miestäsi? Miksikä hänen
sitten otit!
Rouva Linde. Äitini eli vielä; ja hän makasi vuoteen omana sairaana ja
tarvitsi apua. Olipa vielä kaksi nuorempaa veljeä minulla hoidettavana.
Minusta ei olisi ollut oikein tehty hyljätä hänen tarjoustaan.
Nora. Ei, ei, sinä saatat olla oikeassa. Hän oli siis rikas siihen aikaan?
Rouva Linde. Hän oli hyvin hyvissä varoissa, luulenma. Mutta ne oli
epävarmoja toimia. Hänen kuoltuansa meni kaikki kumoon ja siinä ei
jäänyt mitään jäljelle.
Nora. Entäs sitten --?
Rouva Linde. Niin, sitten olen minä hankkinut elatustani pitämällä
pikku kauppaa ja pikkulasten koulua ja mitä milloinkin on ollut tarjona.
Kolme viimeksi kulunutta vuotta ovat olleet minulle kuin yksi ainoa
pitkä työpäivä eikä lepoa ollenkaan. Nyt se on päättynyt, Nora.
Äiti-raukkani ei enää tarvitse minua, sillä hän on muuttanut manalaan.
Eikä pojatkaan; ne ovat saaneet paikan ja voivat nyt elättää itseänsä.
Nora. Kuinka se mahtaa tuntua helpolta sinusta --
Rouva Linde. Eipäs niinkään; ainoastaan sanomattoman tyhjältä. Ei ole
enää ketään, jonka vuoksi eläisin. (Nousee levotonna.) Sen tähden en
enää kärsinyt olla tuossa syrjäisessä pikku kaupungissa. Täällä kai
mahtanee olla helpompi löytää jotakin, joka voi antaa työtä tarpeeksi
asti ja kiinnittää ajatukseni. Jos vain olisin niin onnellinen, että saisin
vakinaisen paikan, jotakin konttorityötä --
Nora. Mutta, Kristiina, se on niin kauhean rasittavaa; ja sinä näytät jo
niin rasittuneelta edeltäpäin. Olisi paljoa parempi sinulle, jos voisit
lähteä johonkin kylpypaikkaan.
Rouva Linde (menee ikkunalle.) Minulla ei ole isää, joka voisi lahjoittaa
minulle matkarahat, Nora.
Nora (nousee ylös.) Oh, älä suutu minuun.
Rouva Linde (kääntyy häneen.) Nora-kulta, älä sinä suutu minuun. Sepä
se on pahinta minun tilassani, että se synnyttää niin paljon
mielikarvautta. Ei ole ketään, jonka puolesta työtä tekisit; ja
kumminkin on pakko ottaa vaari kaikesta. Täytyyhän sitä elää; ja niin
muutut itsekkääksi. Kun sinä kerroit minulle kuinka onnellisesti teidän
tilanne oli parantunut -- voitko uskoa sitä? -- minä en iloinnut siitä niin
paljon sinun puolestasi, kuin omasta puolestani.
Nora. Kuinka niin? Oh, minä ymmärrän. Sinä arvelet, että Torvald
ehkä voisi tehdä jotakin sinun eduksesi.
Rouva Linde. Niin, sitä minä ajattelin.
Nora. Ja sen hän tekeekin, Kristiina. Jätä se asia minun huolekseni;
minä panen asian alkuun niin hienosti, niin hienosti, -- keksin jotakin
rakkahaista, joka on oikein mieliksi hänelle. Oh, minä tahdon niin
sydämmellisen kernaasti olla sinulle avullisna.
Rouva Linde. Kuinka kauniisti on sinulta tehty, Nora, että niin harrastat
minun asiatani, -- kahta kauniimmasti sinulta, joka itse niin vähän
tunnet elämän tuskaa ja vaivaa.
Nora. Minä --? Minäkös niin vähän tuntisin --?
Rouva Linde (hymyillen.) No, Herran nimessä, nuo vähäiset käsityöt ja
muut semmoiset. -- Sinä olet lapsi, Nora.
Nora (keikahuttaa päätänsä ja astuu yli lattian.) Sitäpä ei sinun pitäisi
sanoa noin suurennellen.
Rouva Linde. Vai niin?
Nora. Sinä olet niinkuin nuo muut. Te luulette kaikki, ettei minusta ole
mihinkään oikein vakavaan --
Rouva Linde. No, no --
Nora. -- etten ole kokenut mitään tässä matoisessa maailmassa.
Rouva Linde. Armas Nora, vastahan sinä kerroit minulle kaikki
vastuksesi.
Nora. Pyh, -- noita vähäpätöisiä! (hiljaan). Minä en ole puhunut sinulle
siitä suuresta asiasta.
Rouva Linde. Mikä suuri asia? Mitäs tarkoitat.
Nora. Sinä ylenkatsot minua peräti, Kristiina; vaan sitä sinun ei pitäisi
tehdä. Olet kai ylpeä siitä, ettäs

Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.