Nora | Page 3

en ole kotona; muista se.
Sisäpiika (ovessa.) Rouva, tässä on vieras rouvasihminen --
Nora. Anna hänen tulla sisään.
Sisäpiika (Helmerille.) Ja samassa tuli tohtori.
Helmer. Menikö hän suoraan minun kamariini?
Sisäpiika. Niin, hän meni sinne.
_(Helmer menee kamariinsa. Piika osoittaa Linde-rouvalle joka on
matkavaatteissaan, tulemaan sisään ja panee oven hänen jälestänsä
kiinni.)_
Rouva Linde (ujosti ja hiukan viivytellen.) Hyvää päivää, Nora.
Nora (epävarmaan.) Jumal'antakoon --
Rouva Linde. Sinä et taida tuntea minua enää.
Nora. En; minä en tiedä --; kumminkin, kun minä tunnustelen --
(huutaen.) Mitä! Kristiina! Sinäkös se todellakin olet?
Rouva Linde. Niin, minä se olen.

Nora. Kristiina! Ja minä kun en alussa tuntenut sinua! Vaan miten minä
olisin voinutkaan -- Kuinka sinä olet muuttunut, Kristiina!
Rouva Linde. Niin, muuttunut olen kyllä. Yhdeksän -- kymmenen
pitkää vuotta --
Nora. Onko niin pitkä aika jo kulunut siitä kun viimein näimme toinen
toisemme? Niin, niinpä taitaa olla. Oh, viime kahdeksan vuotta ovat
olleet onnellista aikaa, usko se. Ja nyt olet siis tullut tähän kaupunkiin?
Tehnyt pitkän matkan talvisaikaan. Se oli reippaasti tehty.
Rouva Linde. Minä tulin höyrylaivalla juuri tän'aamuna.
Nora. Huvitellaksesi jouluna, tietysti. Oh, kuinka se on hupaista! Niin,
huvitellaita, sitä tahdomme oikein. Mutta riisuhan päällystakki päältäsi.
Eihän sinulla lie kylmä? (auttaa häntä.) Kas niin; nyt istumme
hauskasti tähän uunin eteen. Ei, käy nojatuoliin tuohon! Tässä
keinutuolissa tahdon minä istua. (tarttuu hänen käsiinsä.) Niin, no
nythän sinulla on vanhat kasvosi jälleen; oli ainoastaan ensi tuokiossa
--. Vähän kalpeammaksi olet kumminkin tullut, Kristiina, -- ja ehkä
hiukan laihemmaksikin.
Rouva Linde. Ja paljon, paljon vanhemmaksi, Nora.
Nora. Niin, ehkäpä hiukan vanhemmaksi; pikkuruikkuisen vain; ei
ollenkaan paljon. (keskeyttää äkkiä puhettansa, vakaasti.) No, mutta
minua hupsua kun istun tässä ja lavertelen! Armas Kristiina-kulta,
voitko antaa minulle anteeksi?
Rouva Linde. Mitäs tarkoitat, Nora?
Nora (hiljaan.) Kristiina-raukka, olethan tullut leskeksi.
Rouva Linde. Niin, kolme vuotta takaperin.
Nora. Oh, tiesinhän minä sen; luinhan minä sen sanomissa. Oi,
Kristiina, usko minua, minä aioin monta kertaa kirjoittaa sinulle siihen
aikaan; vaan yhä lykkäsin minä sen toistaiseksi ja yhä tuli sille jotakin

estettä.
Rouva Linde. Armas Nora, sen minä käsitän aivan hyvin.
Nora. Ei, se oli pahasti minulta, Kristiina. Voi, sinua raukkaa, mitä
kaikkea oletkin saanut kokea. -- Ja eihän hän jättänyt sinulle mitään,
millä elää?
Rouva Linde. Ei.
Nora. Eikä yhtään lasta?
Rouva Linde. Ei.
Nora. Ei mitään siis?
Rouva Linde. Eipä suruakaan eikä kaipausta, joka mieltä kalvaisi.
Nora (katsoo uskomattomana häneen.) Mutta, Kristiina, kuinka se voi
olla mahdollista?
Rouva Linde. (hymyilee suruisesti ja silittää hänen hiuksiansa.) Niin,
semmoista tapahtuu toisinaan, Nora.
Nora. Niin peräti yksinäsi. Kuinka se mahtaa olla kauhean raskasta
sinulle. Minulla on kolme kaunista lasta. Niin, nyt et saa heitä nähdä,
sillä he ovat ulkona piijan kanssa. Vaan kerro minulle nyt kaikki --
Rouva Linde. Ei, ei, ei, kerro mieluummin sinä.
Nora. Ei, alota sinä. Tänään en tahdo olla itsekäs. Tänään tahdon
ajatella vain sinun asioitasi. Vaan yhden asian sanon sinulle kumminkin.
Tiedätkös, mikä suuri onni on kohdannut meitä näinä päivinä?
Rouva Linde. En. Mikä se on?
Nora. Ajatteleppas, mieheni on tullut tirehtöriksi osakepankkiin!
Rouva Linde. Miehesikö? No, mikä onni --!

Nora. Niin, sanomaton! Elää asianajajana, sehän on niin epävarmaa,
varsinkin kun et tahdo tietää muista asioista kuin semmoisista, jotka
ovat kunnollisia ja kauniita. Ja sitä Torvald tietysti ei ole koskaan
tahtonut; ja siinä olen minä aivan yhtä mieltä hänen kanssaan. Oh,
ymmärräthän, että me olemme iloiset! Hän alkaa tointansa pankissa jo
uudesta vuodesta, ja silloin saa hän suuren palkan ja paljon prosentteja.
Tästälähin saatamme elää peräti toisin kuin ennen -- aivan niin kuin
tahdomme. Oi, Kristiina, kuinka minä tunnen itseni keveäksi ja
onnelliseksi! Niin, ompa kumminkin hauskaa, kun on oikein paljon
rahoja eikä ollenkaan huolia. Eikö niin?
Rouva Linde. Niin, ainakin mahtaa olla hauskaa, kun saa mikä on
tarpeellisinta.
Nora. Ei, ei ainoastaan tarpeellisinta, vaan oikein, oikein paljon rahoja!
Rouva Linde (hymyilee.) Nora, Nora, etkö vieläkään ole tullut
järkeväksi? Koulussa ollessasi olit aika tuhlari.
Nora (hymyy hiljaan.) Niin, siksi Torvald sanoo minua vieläkin. (uhkaa
sormellaan.) Vaan "Nora, Nora" ei ole niin hupsu kuin luulette. -- Oh,
me emme todellakaan ole olleet semmoisissa varoissa, että minä olisin
voinut tuhlata. Meidän on täytynyt tehdä työtä kumpaisenkin.
Rouva Linde. Sinunkin?
Nora. Niin, vähäpätöisiä töitä, käsitöitä, virkkaamista ja
korko-ompelusta ja muuta semmoista; (huolimattomasti) ja muita töitä
myöskin. Tiedäthän, että Torvald otti eron virkakunnasta kun menimme
naimisiin? Siinä ei ollut toivoa päästä korkeampaan virkaan hänen
virastossaan, ja täytyihän hänen nyt ansaita enemmän rahaa kuin ennen.
Vaan ensi vuonna teki hän yli voimiensa työtä aivan kauheasti. Hänen
täytyi hakea kaikenlaisia sivutuloja, senhän voit arvata, ja tehdä työtä
yöt, päivät. Mutta sitä hän ei kestänyt ja niin tuli hän kuoleman
sairaaksi. Silloin sanoivat lääkärit aivan välttämättömäksi, että hänen
piti päästä etelämaille.
Rouva Linde, Niin, olittehan koko vuosikauden Italiassa?

Nora. Olimme. Ei ollut helppoa päästä liikkeelle, sen voit arvata, Iivar
oli juuri syntynyt silloin. Mutta lähteä meidän tietysti täytyi. Oh, se oli
eriskummaisen kaunis matka. Ja se pelasti