Nora | Page 2

olisi nyt pitänyt saada paljoa enemmän.
Helmer. Ja mitä tuossa paketissa on?
Nora (huutaa.) Älä, Torvald, sitä et saa nähdä ennenkuin täniltana!
Helmer. Vai niin. Mutta sano nyt minulle, pikku tuhlari, mitäs olet
aikonut ostaa itsellesi?
Nora. Vielä mitä; itsellenikö? Minä en huoli ollenkaan mistään.
Helmer. Kylläpä huolit. Sano nyt jotakin mahdollista, jota
mieluisimmin haluaisit.
Nora. En, en todellakaan tiedä mitään. Niin, kuules, Torvald --
Helmer. Noh?
Nora, (hapuilee hänen nappejansa, katsomatta häneen.) Jos tahdot
antaa minulle jotakin, niin voisithan --, sinä voisit --
Helmer. No, no; sano suoraan.

Nora (ripsaasti.) Sinä voisit antaa minulle rahaa, Torvald. Ainoastaan
senverran kuin voit olla ilman; niin minä sitten jonakuna päivänä ostan
niillä jotakin.
Helmer. No mutta, Nora --
Nora. Tee se, Torvald-kulta; minä pyydän sitä niin hartaasti sinulta.
Minä sitten ripustaisin rahat kauniissa kultapaperin kääreessä
joulukuuseen. Eikös se olisi hauskaa?
Helmer. Miksi niitä kutsutaan, jotka aina hukkaavat rahoja?
Nora. Niin, niin, tuhlareiksi; sen kyllä tiedän. Vaan tehkäämme
niinkuin minä sanon, Torvald; niin minä saan aikaa miettiäkseni mitä
minä enimmin tarvitsen. Eikös se ole sangen järkevätä? Eikös?
Helmer (hymyillen.) On kyllä; se tahtoo sanoa, jos sinä todellakin voisit
pitää kiinni niistä rahoista, jotka minä sinulle annan, ja todellakin
ostaisit niillä jotain itsellesi. Vaan ne, arvaan ma, kuluvat talouden
tarpeihin ja niin moniin muihin turhuuksiin, ja sitten saan minä taasen
maksaa ulos.
Nora. Mutta, Torvald --
Helmer. Sitä et voi kieltää, rakas Noraseni. _(panee käsivartensa hänen
ympärillensä.)_ Lintuseni on suloinen, mutta hän hukkaa sangen paljon
rahoja. Et usko kuinka kalliiksi miehelle käy semmoisen linnun
pitäminen!
Nora. O hyi, kuinka sinä voitkaan puhua semmoista? Minä, joka
todellakin säästän minkä suinkin voin.
Helmer (hymyilee.) Kas, siinä puhuit totta. Minkä suinkin *voit*. Vaan
sinä et ollenkaan voi.
Nora (hyräilee ja hymyilee mielissänsä.) Hm, jospa vain tietäisit,
Torvald, kuinka paljon kulunkeja meillä leivosilla ja oravilla on.
Helmer. Sinä olet kummallinen pikku olento. Aivan isäsi kaltainen.

Keinoista rahaa ansaitaksesi pidät sinä tarkkaa huolta; vaan heti rahat
saatuasi ne ikäänkuin sulavat pois käsissäsi; sinä et milloinkaan tiedä
mihin ne olet menettänyt. No, täytyy tyytyä sinuun semmoisena kuin
olet. Se on syntyperäistä. Niin, niin, niin, semmoinen vika kulkee
perintönä, Noraseni.
Nora. Ah, minä toivoisin, että olisin perinyt useamman isäni avuista.
Helmer. Ja minä en toivoisi sinua toisenlaiseksi, kuin juuri
semmoiseksi kuin sinä olet, minun sulo, pikku laululeivoseni. Vaan
kuules; jotain johtuu mieleeni. Sinä näytät niin -- niin -- miksi sitä
sanoisinkaan? -- niin luulonalaiselta tänään --
Nora. Todellako?
Helmer. Aivan varmaan. Katsoppas minua suoraan silmiin.
Nora (katsoo häneen.) Noh?
Helmer (uhkaa sormellansa.) Eihän herkkusuu lie ollut liikkeellä
kaupungilla tänään?
Nora. Ei; kuinkas se nyt pisti päähäsi.
Helmer. Eikö herkkusuu todellakaan ole pistäytynyt konditorin luona?
Nora. En, minä vakuutan sen sinulle, Torvald --
Helmer. Eikä maistellut hiukan marjahilloa?
Nora. En, en ollenkaan.
Helmer. Eikä syönyt yhtä konfehtiakaan tai kahta?
Nora. En, Torvald, minä vakuutan sen sinulle toden totta --
Helmer. No, no, no; sehän on tietysti pelkkää leikkiä minulta --
Nora (menee oikeanpuoliselle pöydälle.) Eihän minulle voisi juolahtaa

mieleenkään tehdä vastoin sinun tahtoosi.
Helmer. Et, kyllähän minä sen tiedän; ja olethan sinä antanut minulle
sanasi sen päälle --. (kääntyen häneen.) Noh, pidä sinä pikku
joulusalaisuutesi omanasi, mun armas Norani. Tulevathan ne kai ilmi
täniltana kun joulukuusi on sytytetty, arvaan ma.
Nora. Oletko muistanut kutsua tohtori Rankia?
Helmer. En. Vaan eihän sitä ole tarvis; seuraahan se itsestänsä, että hän
on illallisella meidän kanssa. Muutoin kutsun minä hänet, kun hän tulee
tänne aamupuolella. Hyvää viiniä olen minä hankkinut. Nora, et voi
uskoa, kuinka minä iloitsen illan tulosta.
Nora. Niin minäkin. Entäs lapset, mikä riemu niillä on oleva, Torvald!
Helmer. Ah, kuinka suloista on ajatella, että olen saanut varman,
turvallisen paikan; että minulla nyt on riittävät tulot. Eikö niin; sitä on
suloista ajatella?
Nora. Oh, se on eriskummaista!
Helmer. Muistatko viime joulua? Kokonaista kolme viikkoa edeltäpäin
sinä suljit itsesi joka ilta lukittuun huoneesen ja valvoit puoliyötä
kauemmin tehdäksesi kukkasia joulukuuseen ja kaikkia noita muita
koristuksia, joilla aioit ihastuttaa meitä. Uh, se oli ikävin aika, jota
koskaan olen viettänyt.
Nora. Silloin ei minulla ensinkään ollut ikävää.
Helmer (hymyillen.) Vaan se oli kumminkin jokseenkin köyhää kaikki,
Nora.
Nora. Oh, aiotko nyt taasen naurella minua siitä. Mitäs minä sille
mahdoin, että kissa oli tullut sisälle ja repinyt kaikki repaleiksi?
Helmer. Et, ethän sinä voinut sille mitään, pikku Nora-rukkaseni.
Sinulla oli paras tahto ilahuttaa meitä kaikkia, ja se on pää-asia. Mutta
hyvä on kumminkin, että ahtaat ajat ovat ohitse.

Nora. Niin, se on oikein eriskummaista.
Helmer. Nyt ei minun huoli istua tässä yksinäni ikävissäni; ja sinun ei
tarvitse vaivata sulosilmiäsi eikä pieniä, hienoja kätösiäsi --
Nora (taputtaa käsiänsä.) Niin, Torvald, eikö niin, sitä ei enää ole
tarvis? Oh, kuinka eriskummaisen kaunista on kuulla sitä _(tarttuu
hänen käsivarteensa.)_ Nyt sanon sinulle, kuinka olen ajatellut, että
asetamme taloutemme, Torvald. Heti kun joulupyhä on ohitse --
_(etuhuoneen kelloa soitetaan.) Oh, siellä soittavat. (siivoaa vähän
huonetta.)_ Siellä varmaan tulee joku. Sepä oli ikävätä.
Helmer. Visiiteillä kävijöille minä