Nimettömiä lauluja | Page 4

olet kuullut
monen
kielen jaaritukset.
Herrasta luomakunnan
paljo on muistissa sulla.
--Paljo kaunista
mahtaa
vielä lisäksi tulla.
Mitähän täytyneekään
vielä sun nähdä ja kuulla
ennenkuin enkeli
saapuu
tuomiopasuna suulla?
Ah, sinä kultainen tähti
sinisen pilven päällä,
suuresti sinua säälii

Homo-hitunen täällä.

Ah, minkä aikanas tehnyt
lienet sa rikkomuksen
kun noin saanut
olet
raskahan rangaistuksen?
Ennenpä Juudaksen paikan
ottaisin Helvetissä
kuin sinun
kultatuolis
pilvissä sinisissä.
2
Puu uljain kankahalla
se kaatuu maahan. Lahoaa.
Syö kissa
pääskyn. Kaikki
on siihen hetkeen loppuvaa.
Se heidän kohtalonsa.
On toisin määrä sun ja mun.
Jos ihminen nyt
kuolee,
ei kuole silti loppuhun!
Oi ihme luonnon suurin.--
Vain tomumajan jättää hän.
Ja jossain
kaukomailla
saa loputtoman elämän.
Sen uskon.--Mikäs auttaa
kun Raamattukin sanoo niin.
Mut
tyytyisinpä silti
ma päiviin kotvaa lyhempiin.
Ma haluaisin elää
elämän rikkaan, oikean
ja pitää palkkanani

myös loppukuolon oikean.
Vain tyhjä reikä ilmaan
jäis muistokseni miekkoisen.
Ja senkin
vähitellen
löis ajan aallot umpehen.
Ma haluaisin kerta
pois kadotaksein nukahtaa.
Oi miks en porsas,
pässi
tai kurja hiiri olla saa!
3
Niin katson lauluuni entiseen
kuin puolioutohon ihmiseen.
Kuin
jossain luulisin nähneheni
nuo kasvot ja äänen kuulleheni.
Mut milloin ja missä?--En muistakkaan.
Jään nolona tuotakin
tuumimaan
mitä varten laittelen laulunpäitä,
parin vuoden päästä

kun tunne en näitä.
Lie sydän sykkinyt ennenkin.--
Kun tuhrasin tuonkin paperin,
sain
paljon vertani lämmintä käyttää.
Ja paperiksi se jääneen näyttää.
Mut eipähän auta. On pakko niin.
Olen kahlittu kynään ja paperiin.

Oi taivas, kurjuutta kaikellaista
sinä Aatamin lapsi aikanas maista.
4
Hei terve mieheen Don Quixote.
Nyt käsi kätehen.
Ja sitte kulkuhun,
tappiot
ja voitot jakaen.
Sun veljiis, töitteni tähden, ma
kai lukeutua voin.--
Monet kerrat
tiukkana taistella
kera tuulimyllyn koin.
Ja kirjoista jos alun sai
sun miekkasi heilutus
niin kirjallistapa
laatua kai
myös mun oli turnaus.
Minut, surullisen hahmon mies,
lyö ritarikuntahas.
Mihin vienee
viiripäinen ties,
minä marssin matkassas.
Eron pienen meissä jos huomaiskin,
se ei kuulu asiaan--
kas kertapa
viisaan, tuhmankin
syö mato kirkkomaan.
Yks vain on määränä: taivaltaa
kuin miesi kunnian,
hyvän, oikean
puolesta uskaltaa
vaik' selkäsaunahan.
Siis terve, veljeni Don Quixote,
nyt käsi kätehen.
Hei
riemukulkuhun, tappiot
ja voitot jakaen.
Minä kynälläin! Sinä miekallas!
Hepo allamme molempain:
Sinä
lasketat Rocinantellas,
minä runoratsullain.
5

Bakkus, istu pöytähämme,
viivy hetki vierellämme.
Oishan meillä
kutsumus
ottaa oiva heilaus.
Bakkus, tartu niskaan meitä,
pienen pilven päälle heitä!
Siellä
maaten mahallaan
katsoisimme maailmaan.
Puoliks hymyisimme tälle
muurahaisenelämälle,
puoliks
kaipaisimmekin
pallollemme takaisin.
Mut jos oikein onnestaisi
ehkä sihtihinsä saisi
personan sen
pikkuisen
Minä Itse nimisen.
Siellä pilven paltehella
saisi hetken naureskella
armahalle itselleen

tärkehine puuhineen.
Useasti touhutessa
hengessä ja totuudessa
ollaan aika narreja

vaikkei itse arvata.
Niinpä hetken hymyämme.
Bakkus, istu pöytähämme,
niskatukkaan
tarttuen
heitä päälle pilvien.
6
Aamu kultaa oksat viinapuun.
Veljet, saamme lukkoon panna suun.

Sammuu taivaan lamput tuhannet.
Pohjaan pikarimme viimeiset.
Herää tuuli. Usvat hajoaa.
Kastehesta kimmeltääpi maa.
Kaunis
valhe yömme ollut on.
Aamun tultua se kuolkohon.
Rakkaat veljet, viinapuusta pois.
Ollaan kuin ei tunnettukkaan ois

koskaan toisiamme päällä maan.
Kättä lyyen, veljet, erotaan.
7
On ikävätä kun sukulaiset
pois toisistansa noin vierautuu.
Ei
villihanhi se enään tiedä
jos kesy ankkamme vilustuu.

Se villihanhi se siivin lentää,
se meren äärillä asustaa.
On meille
outo sen elonjuoksu.
Ja siitä hyötyä emme saa.
Mut kotihanhi, se kunnon lintu,
sian kanssa jakaapi purtilon.
Se
lihotetaan. Se pataan pannaan.
Oi hanhenmaksalla maku on!
8
Pois, pois rikkaruohot
puutarhasta tästä
kaunoisilta kukiltamme

voimaa imemästä.
Karun seudun kulttuurille
vaivoin raivasimme,
tunteelliset
korukasvit
siihen istutimme.
Suomenmaa on aina ollut
arka kunniastaan.
Kulttuurkukkaa
varjelemme
luontoakin vastaan.
9
Näätkös, sikaa ajetaan.
Possu karkas pahnoiltaan,
juoksee kohti
metsänrantaa,
lyödä itseänsä antaa.
Kylläpä ne lyövätkin.--
Possu, possu, takaisin
älä kiusallakaan
käänny,
ennen vaikka tielle näänny.
Ensikerran eläissäs
vapaus on edessäs.
Totta tuosta silloin jaksaa

jonkun seipääniskun maksaa.
10
Ah mikähän lienee mullakin
tään eloni tarkotus viimeisin?
Ma
kuvitellut oon kirjaimeksi
vain itseni, pieneksi, vähäiseksi.
Olen pieni kirjasin tiedoton,
jolla Kohtalo kirjansa latova on.
Mut
mihinkä sanaan saan kunnian tulla,
ei tietoa, aavistust' ole mulla.

Kova taivas yllä ja yksinään
saan käydä elämän vilinään.
Saan
hetkisen hyppiä kartanolla.
Saan polkea muita, saan poljettu olla.
Jos osaton olen, niin itkeä saan.
Ei kielletä, mutta ei autetakkaan.

Jos nälkäinen olen, saan syödä rapaa.
Jos väkisin otan, saa piestä ken
tapaa.
Kuin näyttelijä, mi näyttelee,
mi hetken itkee ja hymyilee.
Kun
loppuu näytös, jo verhot harmaat
ijäks peittää tuskat ja laulut armaat.
Miks liikun, puhun ja uurastan?
Sitä tiedä en. Vain aavistan,
olen
kirjain sanassa tärkeässä,
ties kuinka ankara valttiässä.
Mikä tyydytys suuri kun aattelee!
Oi taivas, mun mieltäni hivelee.

Taas tunnen minäkin eläväni.
Piru päätään nostaa mun sisässäni.
En rukoillut ennen. Mut nyt sen teen.
Minä lankean maahan
polvilleen.
Minä, kirjain, rukoilen latojalta:
mun pyyntöni täytä, sun
onhan valta!
Paha painovirhe minusta tee,
joka sotkee ja haittaa ja häiritsee.
Ken
kirjaasi sitten lukea saisi,
hän päätänsä puistais ja kiroaisi.
11
Kun saisin Aladin-lampun
niin tottapa tietäisin
mikä toivomus
silloin mulle
ois sydäntä läheisin.
Heit' auttaa tahtoisin, jotka
vain varjossa elää saa
ja jotka nyt
kurjuuttansa
ah, ääneen valittaa.
Siks tahtoisin itse olla
se suuri ja mahtava mies,
jonka loistosta,
rikkaudesta,
joka lapsikin mainita ties.
Minä tahtoisin että ne riippuis
mun liepeissä ihmiset.
Minä tahtoisin
olla se miesi,
jolta kerjää tuhannet.

Mun porttini avattaisi.
Ja ma istuisin tuolillain.
Ja mun saliini
suureen tuotais
nyt lauma valittajain.
Ja ma kuuntelisin kun he kaikki
kuin kuorossa uikuttais.
Myös
lomassa yksitellen
he tuskansa ulvoa sais.
Ja ma hymyten nyökkäisin heille:
"Hyvä on, teitä autetaan".
Ja he
saisivat laulaa mulle
ylenpalttista kiitostaan.
Sata renkiä heidät sitten
pois yksitellen veis,
jotta jokainen sais edes
kerran
mitä kukin he tarvitseis.
Niin nälkäiset pöytään vietäis.
Kipot myrkkyä kukkurat!
Ja viluiset
ruoskaa saisi!
Ulos yöhön sairahat!
Mut sen, joka viimeiseksi
mun ruhtinassaliini jäis,
mun nähteni
kieli kurja
sen suusta revästäis.
12
Taas ihanteet on tuotu esihin
ja määritellään oikeaa ja väärää.
Tuo
suurta on, tuo pientä taasenkin.--
Oi ihmismieli, kaikkea se häärää.
Ne puhuvat, puun runko ylöspäin
noin kasvaa ilmamerten vapautehen

ja juurten janoissansa etsiväin
on matka salatuimpaan syvyytehen.
Mut mitä helvettiä sinuhun
tuo kuuluu vaikka toisinkin ois laita,
jos
juuret ryntäis taivaan kimppuhun
ja ruoskis enkeleitä autuaita
ja runko, oksat maahan