Nimettömiä lauluja | Page 3

puretut on.
Vain aitojen aukot tyhjinä

kuin katkenneina katsoo.

Lato harmaja yksin valvoo
yhä keskellä niittyjen
kuin vartija
ankarin, lempein
ja lahjomattomin.
Ja metsiköt hopeassa ui.
Ja
sadepisarat soivat.
III
ROCOCO
Näin näyttämö--kukkiva nurmi.
Sen eessä on aita kaunis

puuveistoksin, kiemuroin.
Ja katsojat tälläpuolla
ois heinäväkeä,
jotka
nyt on ruokalevolla noin.
Ja toiminta alkaa sillä
kun niittäjän pieni tyttö
luo aidan käy
taapertaen
sekä huutaa: "Katsokaahan
kuin kaunis valkea lammas,

punaröyhelö kaulassa sen."
Niin, totta, jo aidan rakoon
pien' karitsa päänsä tunkee
ja katsoa
keikistää.
"Kuin pehmeä sen on villa!"
"Lie silkkiä kaulanauha!"

Pien' karitsa lausuu: "bää".
Mut silloin perältä hyppii
kaks herraa, he pitsihin hienoon

ylt'yleensä puetut on.
He sormissa hattua kantaa
kuin kukkaa. Ja
niskassa heillä
voi huomata palmikon.
He tarttuvat hyppysillään
nyt karitsan kaulanauhaan
ja röyhyyn
silkkiseen.
Kaks askelta kerrallansa
he käyvät ja nykivät sitten

taas kumpikin haaralleen.
Mut lopulta herroista toinen
kuin lyötynä vaikeneepi
ja, äkkiä,
kiskaisten
helohelmisen hansikkaansa,
sen heittää ylpeästi
tuon
toisen etehen.
Tietysti nyt tartutahan
florettiin, mi auringossa
ui kultana kimaltain.

Noin alkavat kultapuikot
tutun, hilpeän karkelonsa,
noin kilisten
vastakkain.

Se leikki ei vaarallista
ole ensinkään, mut onhan
se välttämätöntä
nyt.
Suu supussa liikehtivät
jalot herrat, ja ranteet pyörii.
(Käret
säiläin on tylpistetyt.)
Pian kuitenkin tarttuvat taasen
he karitsan silkkinauhaan.
Taas
sovussa taluttavat.
--Kas kolme daamia somaa
on esihin purjehtinut

kuin joutsenet valkeat.
Kavaljeerit he kumartavat
ja painavat sydäntänsä
ja käyvät niin
hempehiks.
Ah daamit päätänsä nyökkää
ja kätösensä pienet
nyt
antavat suudeltaviks.
Oi onnellinen seura,
näin luonnonhelmassa kauvan
se paimenta
leikkinyt ois.
Ja kreivinlinnan, mi tuolla
yli kerityn puistikon hohtaa,

he, ah, unohtaisivat pois...
Mut äkin yks daameista huutaa
ja kaatuu sen kaunehimman

kavaljeerin sylihin.
Kas, karitsa hädissänsä
teki jotakin somaa, ja
sillä
etikettiä rikkoikin.
Ah, ah, mikä kauhea hetki!
Myös toinen daami jo tuolla,
on
nurmella seljällään.
Mut se kolmas, se lihavin, hitain
kavaljeeritta
jäi. Ja hänpä
ei pyörtynyt ensinkään.
Tosin pahoinvoinnin tunteen
sai hänkin, mut kyynelsilmin
hänen
nähtävä on vision:
kavaljeerit onnelliset
jo virvoituspuuhissa liehuu,

ja tuoksuu Eau de Colon.
Se yksin jäänyt daami
monologin pienen lausuu.
Hän huokaa: "J'ai
mal au coeur!
Mon Dieu, Jean missä nyt viipyy?
Hän karitsan
hakuhun läksi.
Mon Dieu, mon Dieu quel malheur!
Ois hän nyt lähellä tässä,

niin tottapa daamia kolme
myös pyörtyä
taitaisi.
Kavaljeerit hempein kuiskein
pois pitkään heinikkohon
ah
meidät kantaisi.

He virvoittaisivat meitä
kuin taitaa miehiset miehet
ja niinkuin me
kaivattais.
Oi ihana pyörtymishetki,
sun verhojes turvissa paljon

etikettiä rikkoa sais.
Te katsojat, silloin tällöin
sukan, seljän saisitte nähdä
yli nurmikon
kukkaisen.
Ja tyydytettyinä kaikki
me lopuksi lausuisimme:

esirippu nyt etehen!"
SYYSKUVA
Hehkuu värikylläisinä puistot.
Lämmin tuoksurikas iltatuuli
huokuu
pitkin puistokadun vartta
täyttäin kepeästi keuhkot,
tuoksullansa
melkein huumaten.
Istun penkillä ja katson kuinka
häärää pienet pojantenavat
puitten
kimpussa, kuin ammatikseen
pettäin polisia pyylevätä.
Nytkin
suuren tuomen latvassa!
Entä eikös tuossa pihlajassa
vilku
marjaterttuin välitse
kintut ruskeat ja pörrötukat.
Missä liekkin koko polisi.
Lemunaatin juontiin lienee mennyt

taikka jospa aivan kotiansa
kuivaa paitaa ylle vaihtamaan.
Eipäs ole häirimässä näitä
iloisia jätkämiehiä,
hulikaaneja ja
kuulingeita,
jotka käsikaulaa astelee
pitkin puistotietä julkista,

laulaa jollotellen harvakseltaan.
Kauvas näkyy naamat punaset.
Mutta kauniin naaman keskellä

kiiltää pikimusta suu.
--Niinkuin neekereitä, joille Luoja
oisi
erehtynyt naaman värin
huuliin tuhrimaan ja huulten naamaan.
Mutta oikeastaan nämä ovat
noita Suomen jätkämiehiä,
joitten
veressä on kutsumus
palvelukseen pyhään Bakkuksen.
Ja nyt, totellakseen veren ääntä,
ovat juhlimaan he ryhtyneet

ainoalla nektarilla, minkä
pahansuopa porvaryhteiskunta

heille jätti,

kenkämusteella.
Siitä väri huuliin, peukaloihin.
Mutta nyt he unohtaneet on
kaiken kaunansa ja kapinansa

porvareita, riistäjiä kohtaan.
Anteeks antoivat he typerille

raittiusmiehille ja -naisille.
Jumalia palvelee he nyt.
Niinpä istuu jätkät ruohikkoon,
puutarhurin kukkapenkkiin aivan.

Kuuluu kotva porinata, jonka
katkaseepi silloin tällöin joku

laulunpätkä, riemunhihkasu
taikka läiskäys kun vahva käsi
iskee
kaveria olalle.
Vähitellen väsähtävät rentut,
keikahtavat kukin pitkäkseen
keskeen
annansilmäin, iristen,
pelargonioitten heleäin,
varjoon suuren
marjapihlajan,
jonka terttuin välitse ma nään
monta pörröpäätä
kurkistavan
alas autuvihin nukkujiin.
Yksi istumaan on jäänyt vain.
Muistamatta tovereitansa,

huomaamatta mitään ympärillään
tuijottaa hän kengänrippeisiinsä

raskain humalaisen katsein.
Hänellä on silminnähtävästi
taipumusta
filosofiaan,
elonkysymysten pohtimiseen.
Ja hän itseksensä
mutisee.
Ympärillä kuuluu kuorsausta.
Pojat pihlajata puistelee
jotta marjat
satehena käyvät
päälle onnellisten hulikaanein.
Filosofi yksinänsä vain
mutisee. Ja nyökähtelee pää.
Sitte
pyyhkäsee hän pitkän tukan
silmiltänsä pois ja taivaalle
jääpi
sumein silmin katsomaan.
Sumein aukirevähtänein silmin,
jotka
eivät mitään silti näe.--
Enempää me nähnemmekö kukaan?
SISÄJÄRVEN HÖYRYLAIVA
Pieni sisäjärven höyrylaiva
käydä nytkyttelee hiljallensa.
Selän
reunaan tulee silloin tällöin,
mutta niinkuin säikähtänyt oisi

omaa
suuremmoista rohkeuttaan,
painuu saarten suojiin uuestansa.
Pyrkii

pitkiin lahdensopukoihin
kiertäin varovasti niemenkärjet.
Niin se käypi hiljallensa yhä
purren kulku, niinkuin monta vuotta

on jo käynyt. Yhtä ainoata
reittiänsä kiertäin joka päivä.
Aina samat
rannat nähden, samat
pienet laineet lipatellen kylkiin.
Laiska kuohu
keulan eessä, laulain
vanhat laulut yhä toistamiseen.
Samat maitopänikät ne yhä
aamupuolla yksi kerrallansa
laitureilta
poimitaan ja illoin
tyhjenneinä paikallensa tuodaan,
tänä vuonna
useampi kuhmu
kyljissänsä vain kuin viime vuonna.
Samat
matkustajatkin, vain vuotten
mukaan kasvot ryppyisemmiks tullen.
Ämmät tuossa käykkäleukojansa
loukuttavat. Taas on heillä murhe

apupapin vaimosta. Tää onhan
aivan liiaks' kiinni maailmassa.
Eikä
näytä edes ymmärtävän
hävetäkkään tämä papin vaimo.

Annastiinakin tuon oli kuullut
lemmenlaulujansa lurittavan.
Harvakseltaan miesten äänet kuuluu:
"...Jokos kuohitutit orivarsas?...

johan tuota ... talonpojan töihin
heilumulkku sovi ... syöpi paljon ...
temuaa ... ei pysy pojan käissä ...
tekee tuhot ... ei se sovi orit

vetohevoseksi ... ruuna siivo ...
tyytyväinen ... niin on ruuna ... niin
on..."
Niin käy puhe. Kone jytkyttääpi
yhä samaan verkkaisehen tahtiin.

Poiketaanpa joskus laitureihin.
Joku tulee, useampi menee.
Laiva
tyhjeneepi vähitellen.
Matkamiehen, kaupungeista tulleen

nyökähtelee pää. Ja istualleen
siihen nukahtaa hän tyhjään laivaan.
KESÄINEN MIELIALA
Pois täältä. Täällä liikkuvat
jo inhat kesävierahat,
nuo, jotka
kosketuksellaan
saa koko seudun saastumaan.
Tään kiroan puolherrasnäyn.
Pois jalkapatikassa käyn,
pois

salotorppiin viimeisiin.
Käyn koirain luota ihmisiin.
Ja mustimman kun mökin nään,
ma siihen totisesti jään.
Käyn kalaa.
Heinää poikki lyön.
Ja torakoineen leivän syön.
Ma ukkoin kera juttuan.
Ma syljen päälle lattian.
Ja käverästä
piipustain
veän vennäänlehtein sauhut vain.
Mut emäntä kun iltasin
taas kertoo äänin kimein
kuin leviääpi
riettaus
ja kuin on Herran rangaistus,
niin silloin kera tyttären
käyn suojaan neitsytaittasen.
Ah kauniin
hetken rakastaa
saan torpan piikaa pulleaa.
IV
1
Kultainen, kultainen tähti
sinisen pilven päällä.
Ah, sinä katsot
meihin
Murheen Laaksossa täällä.
Ah, olet nähnyt kaiken
ihmislapsien luvun
hamasta kun isä Aadam

alotti apinan suvun.
Ah, olet nähnyt monen
sydämen aivoitukset.
Ah,