Nimettömiä lauluja | Page 5

tunkien
ne vaikka niinkuin juna joutuisasti

ja puhki kallioitten, kivien
sais alimmaiseen helvettihin asti.
Ei kuulu sinuun vaikka vaunuihis
mies pantais valjaisiin ja hepo
ohjiin
tai veljes jos pää maassa hyppelis
ja kirkas päivä paistais
jalkapohjiin.

Syö mahas täyteen kun sen kerta saat.
Tai niinkuin eläin tuskissasi
paru.--
Niin joskus kun on kesäisinä maat
sa nouse puuhun,
taskussasi naru.
Sa katso, korkeus ja mataluus
jo taivaanrannass' toisiansa tapaa:
on
vaakasuora viiva avaruus
ja taivaan tähdet koskettavat rapaa.--
On yhtä sulle lintu pikkunen
sa missä livertelet laulujasi.
On yhtä
sulle suuri ihminen
sa minne ripustelet nuoriasi.
V
VANHA KALLIO
(NUORELLE SUOMELLE.)
Yksinäinen kumpu soisen maan,
muistanetko merta milloinkaan?

Muistanetko kaukaa vuosituhansista
merta suolaista ja voimallista?
Vanha kallio, sa vapiset!
Muistat, muistat päiväs entiset:

Merikotkan siivet kaartui ylitsesi.
Latvahasi meriloue pesi.--
Niinpä silloin. Toisin, toisin nyt.
Meri luotasi on väistynyt
vuosi
vuodelta, kuin pakoon. Ainaiseksi
jää vesjättö lehmäin laitumeksi.
Huipultas kun katson etelään,
enään soukan sininauhan nään.

Varislaumat rintehilläs isännöivät,
joita ennen hyökyaallot löivät.
Vanha kallio, voi häpeääs!
Vedä sammalpeitto yli pääs.--
Lyö ei
koskaan enään kuohu ylitsesi.
Eikä latvaas meriloue pesi.
FARISEUS
(NUORELLE SUOMELLE.)
Lyö rintoihis fariseus!
--jos myöntänee sen laki.
Taas päivän pesut

suoritit
ja rukoukses rummutit.
Liet jaellut almujaki.
Voit kerskata, oot elänyt
lain kirjaimien mukaan.
Ja siitä ethän
epäile,
oot otollinen Herralle
jos ylimalkaan kukaan.
Sa koskaan kylvä mitään et,
et koskaan mitään niitä.
Et tunne miltä
maistuukaan
se, jota synniks mainitaan.
Ja kiität Herraa siitä.
Niin tyynnä hurskaudessa
sun mataa elämäsi.
Jos milloin kättäs
oikeaa
sa käytät, vapahasti saa
sen tietää vasen käsi!
Kuin kulku kuun tai auringon
niin varma on sun retkes.
Ei koskaan
epäröintiä.
Fariseus!--jo määränä
kun löi sun synnyinhetkes.[1]
Nyt lihassasi kylmässä
ei intohimot soita.
Saat elää rauhaa matalaa.

Ei murhe, riemu kolkuttaa
sun sydäntäsi koita.
Sun sydäntäs!--No kieleni,
jo valehia puhut.--
Sun sydämesi
paikalla
on lakikirja painava.
Niin haastelevat huhut.
Ja homeessa jos kirja on,
niin ethän liene sinä!
Sun kätesi, sun
kasvosi
jo kaukaa silmä äkkäsi
niin ihmeen kiiltävinä.
Sa puleerattu pykälä,
sa loistat yli maasi,
Ja aikakirjat ankarat
ne
kerta vielä kertovat
sun suurta kunniaasi.--
Lyö rintoihisi Israel!
voit huutaa malliin tähän:
--Me oomme
mailman valkeus!
--On meillä suur fariseus!
--Jos muuta liekkin
vähän.
[1] Niitä henkilöitä varten, jotka ovat jo kerinneet varustaa tämän
Paikan kysymys- ja huutomerkeillä (?!), otettakoon lisäksi asian
valaisemiseksi pieni selitys:
Tie usein valmiiks laitetaan meilt kysymättä mieltä. Siks synnyttäjän
luona soi jo sukulaisten ah! ja voi!--no kumpi tulee sieltä?

RAITTIUSLAULU
Oi pystyyn lippu puhtaansininen,
symbooli nuorten kevättoiveitten

ja aatteen korkean kuin sini taivaan.
Nyt vapahdus lyö maailmoitten
vaivaan.
Oi muistakaa, kuin lippuvaate tää,
niin juopon nenä saattaa sinertää,

niin kertoin julki rasvasydämestä
ja ijäks hukatusta terveydestä.
Oi muistakaa, tään lipun lailla myös
sun sinertävät raittiit järvivyös

oi Suomenmaa, maa äitein, isiemme,
maa, jonka pintaa mekin
käyskelemme.
Oi pystyyn lippu puhtaansininen,
symbooli Suomen tuhatjärvisen.

On isänmaamme vettä tulvillansa.
Oi juokaa vettä Suomen nuori
kansa.
HELKAVIRSI
Leimahti sininen sähkö
Turjan tunturin laella
Lapin yössä
synkeässä.
Lapin lapset tuon näkivät.
Kävivät imehtimähän.
Pelko mielihin mateli.
--Kusta liekki Lapin
yössä
Turjan tunturin laella?--
Kysyi nuoret, kysyi vanhat,

kummaa ei kukana tiennyt.
Kävit tuosta tietäjihin,
outojen osoajihin.
--Kusta liekki Lapin yössä

tuiman tunturin laella?--
Eipä tietty tietäjissä,
arvattu osoajissa.
Yksi luuli lemmon töiksi,

toinen taikavalkeiksi,
kolmas partaansa puhisi,
neljäs ei mitänä
tiennyt.
Yks oli kuulu kuulematta,
tietoniekka tietämättä
Lapin suuren suon

takana,
meren mahtavan tykönä,
mustapärskyn pärmehillä,

niemessä nimettömässä,
portahassa puuttomassa,
mainittu
isomahiksi
kaikkitiioksi Revoksi.
Kävit tuota kuulemahan.
Ajoit päivän, ajoit toisen,
viikoin vierit viisin, kuusin.
Ajoit suuren
suon nenitse,
virran valkean ylitse,
kosken kuuen kuulumitse.
Porot juoksi, sorkat paukkui,
tierat lenteli tuliset.
Hiiet nostatti
näkyjä,
pahat pahoja kuvia.
Korpit koikkuivat perässä,
eellä lenti
lemmottaret,
suolta kuului suuri huuto,
metsästä paha meteli.--
Tulit he ukon tuvalle
valkehina ja vapisten.
Haastoit ankaran asian,

lausuit ouon lausehensa.
Kysyit oppia ukolta.
Nousi ukko uunin päältä,
ikäloppu lautehilta,
jorahutti jouhistansa,

pamahutti parrastansa:
"Tuon isoni ennen tiesi,
vaarivainaja
opetti,
asui ennen suku suuri,
suku suuri ja sotaisa
Pohjan
raukoilla rajoilla,
laulut lauloi, tiiot tiesi.
Kukki silloin kuuset meillä,
omena kypsyä osasi.
Louhi Pohjolan
emäntä,
Pohjan ylpeä emäntä,
loipa kuun, taotti päivän
Ilmarisella
sepolla.
Päivän telki kalliohon,
kuun on kahlitsi kivehen
Pohjan
yöhön paistajaksi
viljapellon vaalijaksi.--
Nousi tuosta sota suuri.--

Katalat Kalevan miehet
päivän vohki, kuun varasti

itsellensä vain
iloksi,
peltojensa paistajaksi.
Eipä saaneet särkymättä
kultatauluja
kivestä.
Jälkeen jäi moni murunen
kovan kallion sisähän.
Tuost'
on merkit kuun kylessä,
aukot mustat auringossa.
Tämän tiesin. Nytpä tiiän
tämän tietoni lisäksi,
Turjan on ollut
tunturissa
emon auringon asunto
ennenkuin Kalevan miehet

päiväkultamme varasti.
Siellä tunturin sisässä
päivän kullat, kuun
hopiat
monet on jälellä vielä.
Siitäpä sininen sähkö
tuiman
tunturin laella."

Lausuit kurjat lappalaiset:
"Oi on ukko, kaunis ukko,
Repo, tietäjä
tosien,
tule meille tuntijaksi,
pääy päivän päästäjäksi.
Pieni
päivyen murunen,
kuun on välkettä vähäsen
laula Lapin taivahalle.

Tyhjään tyytyy kivi keolla,
laihempahan lappalainen."
Tuopa tietäjä tosien,
Repo tietäjä tosien,
valjasteli varsojansa.
Itse pulkkahan rupesi,
asetaikse ahkiohon,
ajoi päivässä yhessä

Turjan tunturin laelle.
Raksahutti rumpuansa
poronkoivella kovalla,

kalahutti kalliohon
miekalla tuliterällä.
Loihe tuosta laulamahan,

sanaköyttä suoltamahan.
Lauloi hetken, maa järähti,
lauloi toisen, vuori vonkui,
kalliot
kaheksi lenti,
tähet keikkui taivahalla.
Tuli tuiski kalliosta,
sähkö
vuoresta sihisi
talviselle taivoselle
Lapin yöhön loistajaksi

päivättömän paistajaksi,
iloksi ihalan illan
kansan kurjan kaitsijaksi.
Lapinmaassa mainittihin
tulia Revon tuliksi.
LASTU
Tuuli kävi selältäpäin ja rannan koivut huojuivat kovasti. Oli niitten
joukossa muuan, jonka latvus kohosi puolta ylemmäs toisia. Aina kun
uusi tuulenpuuska lennähti sähisten avoimelta seljältä, näytti se
ikäänkuin tarttuvan kiinni puun laajaan lehvistöön. Ja kun tuuli, jolla
oli kiire, koetti hädissään tempautua irti tästä odottamattomasta esteestä,
huojuivat oksat kovasti ja koko runko notkahteli.
Tuuli ulvoi ja koivu natisi. Lehvistössä kävi kova kohina.
Mutta koivu piti puolensa.
Silloin tällöin irtautui kuitenkin joku yksinäinen kellastunut lehti. Ja
tämän onnettoman valitsi kiukustunut tuuli nyt uhrikseen. Se heitti sen
korkealle ilmaan ja paiskeli sitä lennossa voimakkailla käpälillään
ikäänkuin kissa haavoitettua avutonta hiirenpoikasta.

Sinne katosi lehti, minne lie mennyt, metsikön taakse, kunnes tuuli,
tyydytettyään petomaisen kostonhimonsa, heitti sen johonkin lätäkköön
ja istahti itsekkin, väsyneenä ja kyllästyneenä, jonkun talon tuuliviirin
nenään tai kääkkyräpetäjän punaselle oksalle.
End