Nimettömiä lauluja | Page 2

kuulisin

ma hänen puhelunsa viereltäni,
sun viivojesi rytmin nähdessäni.
Hän sielunsa on sinuun jättänyt.
Sun piirtehistäsi ma tavaan nyt
sen
laulun, joka ihmisessä soittaa,
ken kerran itsensä on voinut voittaa.
Lie ollut levottomin merimies.
Hän tulen voiman rinnassansa ties.

Mut yksin kuunnellessaan valtamerta
niin kaiken turhuuden hän
huomas kerta.
Hän otti rinnastansa sydämen
ja siihenkin hän katsoi epäillen.
Mut,
kuinka olikaan, niin käsissänsä
hän tunsi suuren onnen pitävänsä.
Ja taloaan kun rakenteli hän,
taas tunsi sydämensä sykinnän.
Ja
oveen, akkunahan, seinäpintaan
hän veisti unelmaansa kallehintaan.
Niin oppimaan hän tuli vähittäin
mi riemu elämää on luoda näin

kun kädenliikkehellä harkitulla
voi kuumat tunnesarjat ilmi tulla.
Hän eli huomaamattaan uudestaan
koko elämänsä kirjavuudessaan.

Niin rauhallisten viivain rytmiin jäänyt
on ihmissielua ja elämää nyt.
II
1
Sama autio taivas vain
yli kalliomaisemain.
Et puuta, et pensasta nää.
Kuloruohoa kellertävää.
Ei elämän merkkiä näy.
Yks ainoa pilvi käy

yli taivaan purjehtien
kuin laiva valkoinen.
Sen varjo verkalleen
käy kunnaasta kunnaaseen.
Niin pilvi häipyy pois
kuin täältä sen kiire ois.
Ja sitte ei mitään taas
sun kolkkoon maisemaas.
2
Sinne missä kesä kuluu nopeasti.
Sinne, pajujen ja lepikoitten taa,

missä ruostehiset rannat aukeaa
alastonna aina mereen asti.
Sinne, sinne missä luodon hieta antaa
vaivoin pajupensahalle
ravinnon.
Sinne missä yllä yksin pilvet on,
ympärillä meri vailla
rantaa.
Sinne kuuntelemaan aallon kohinata,
katselemaan sinimustaa ulappaa.

Saatat uhkas, katkeruutes unohtaa
kuullen, katsoin merta aukeata.
Saatat kaiken unohtaa kuin unen pahan.
Tunnet levollisen voiman
suonissas.
Tuntuu niinkuin oisi pieneen rintahas
meri laaja käynyt
laulamahan.
3
Valkeanaan pellot kaikki ovat jo.
Lakkaamatta uutta lunta sataa.

Musta, puolijäykistynyt laine lyö
sihinällä rannan lumisohjuun.
Istuu lumisella vesikivellään
yksinäinen, kookas merimetso.

Kääntää päätään hitaasti ja huutelee.--
Ainut elonmerkki kuolleen
seudun.
Merimetso, mistä elonvoimas saat
kesken monen tylyn talvipäivän?

Oman, oman rintas lämpö, eikö niin,
riittää sulle, ihmeellinen lintu!

4
Kimppu kukkia akkunalla.
Lunta ulkona kaikkialla,
lunta nuorta ja
valkeaa.--
Valkea, luminen maa.
Punaiset kukkani akkunalla,
nurmi on kaikki jo hangen alla.

Rannasta rantaan aukeaa
valkea luminen maa.
5
Iltahämärässä vasta
latu järvenrantaan vie.
Aavan selän poikki
kulkee
luotisuora viittatie.
Kurjat kuusennäreet, siinä
vakavina, vaijeten.
Niinkuin tietäisivät
jotain,
jota minä tiedä en.
Kuusennäreet, kuinka monta
heitä siinä lieneekään,
oksat alas
painuneina,
jokainen kuin yksinään.
Tuolla rannan musta viiva.
Tälläpuolla aava jää.
Yö ei ole vielä
tullut.
Viel' on hetki hämärää.
6
Tuuli liehtoo lounahalta.
Pilvet taivaalla sinertää.
Uhkuvesi kosken
alta
jäälle leviää.
Pauhaa synkän uhkaavasti
rannalla kuusikko luminen.
Selvään
kuuluu tänne asti
ryske oksien.
Lentää raskaan ilman puhki
joutsenet näkymättömät.
Kuule!
Viereltäsi suhki
siivet ylpeät.
Rantaa pitkin vielä ajaa
laukaten hätäinen hevosmies.
Ei oo yli
uskaltajaa
raukassa, sen ties.

Uhkuvesi kosken alta
jäälle mustana leviää.
Tuuli liehtoo
lounahalta.
Pilvet sinertää.
7
Kohoo jossain sinitaivahalla
kevään ensi kiuru, kuulen sen.
Kohoo
yli kattoin mustan ryhmän,
yli rapakkoisten kivikatujen.
Lienee kyllä täällä maailmassa
kiuruselle laulut tehtynä,
useampi
laulu kuin on kiuru
koskaan uinut taivaan sinimeressä.
Mutta tulkoon vielä lisää yksi
vaikka tuhat entisiä lie.
Pieni laulu,
neljän säkeen mitta,
pienen palasen vain paperia vie.--
Sydän antoi käskyn kielelleni:
Lausu kiitos kiurun helinään.

--Sydän, niin se tietää ehkä jonkun
houkan vielä epäilevän kevättään.
8
Kuin lyöty, seisomahan jäin.
--Jo pihakoivut lehti!--
Näin äkkiäkö,
yllättäin
taas uusi kevät ehti?
Jos jäänyt, kevät, oisit ees
sun päivääs eiliseesi.
En valmis oo sun
suuruutees,
sun kylmään kirkkauteesi.
9
Sydän tyhjä niinkuin
huone köyhän miehen,
jolta velkojat on

kaiken vieneet tiehen.
Joku orpo riimi
siellä täällä helää
voimatonna kuolla,
voimatonna
elää.
Lienee ollut jotain.
Lienee jotain mennyt.
Mitä lienee ollut,

muistaa jaksa en nyt.
10

Pois pakoon, pakohon kaupungista,
luo metsäin, seutuhun syrjäiseen.

Siel' on kuin unessa hyvä olla
taas mielen kivuista säikkyneen.
Enskerran kerjään ma tähdiltäni--
Pois kalkki katkera ottakaa.
Maan
mato pienin mun olla suokaa
ja kaikki ollehet unohtaa.
Niin kivensiruhun kaivertaisin
sen laulun, joka nyt tehty on,
ja
multaan kaivaisin syvään, syvään,
pois itseltänikin piilohon.
11
Sua kipu tervehdin.
Oh, tiesi vanhat hyvin
jo tuntevankin näyt.
Taas nahkahani laihaan

kuin kotiasi käyt.
Sa puoliks tervetullut,
sun puoliks soisin pois.
Sua kirota en saata.

Se raskas rikos ois.
Sa lahja elämältä
liet muuan sinäkin
ja löisin antajaasi
jos sinut
kiroisin.
Sain lahjaa monta muuta.
Ja kukkuraksi sun.
Sun antajasi eteen

ma kiittäin polvistun.
Jos katoat sa keltä,
ei enään mitään jää.
Niin kauvan kun on kipu,

on myöskin elämää.
Sua kipu tervehdin.
12
Sinikallio rannassa taivaan.
Sen latvalla nuori puu.
Kuin holvina
pilvet raskahat
sen ylitse kaareutuu.
Niin pilvet peittävät seudun.
Sade rankkana käy yli maan.
Kuin
harmaja verkko on laskeunut
sun majasi akkunaan.

Mut aamuna muuanna eikös:
sinikallio kangastuu.
Ja välkkyy
päivän kullassa
sen latvalla nuori puu.
13
Ahon kivet, koko pitkän päivän
punaisina hehkuneet,
sinertyvät
vähitellen.
Puitten varjot pitenee.
Kaksi turilasta yhä kiertää
koivunlatvaa korkeaa,
samaa
iltalauluansa
yhtämittaa suristen.
Koko maailma nyt tuntuu uneen
sinisehen vaipuneen.
Taivahalle
vähitellen
iltatähdet syttyvät.
14
Sade yöllä on soinut ylitse kaupungin.
Nyt usmassa
hopeankuultavassa
kuuluu lähenevän vähitellen
rämisevä rattahitten ääni.
Talot alkavat
näkyä utuisin ääriviivoin.
Ja maisema valkenee.
Pian auringon punainen pallo kuin irrallaan
ui usmassa, joka on
syttynyt liekkiin.
Tulimereen hevonen ja miesi
ilmestyvät niinkuin varjokuvat.
Niin
äärettömän suurina. Suoraa tietä
ne astuvat aurinkoon.
15
Niin tyhjänä. Niin täyteläisnä sentään.
Puut kaikki paljaina. Ja linnut poissa.
Tie lokaa täysi. Järven laine

raskas.
Mut punaisina paistaa pihlajat
ja oksat ovat hedelmistä raskaat.
Nyt riihet lämpiää ja riihisaunat.
Niin savu pullahtelee valkeana.
Ja
häärää työssä miehet nokiset.
Käy sieraimihin kypsän viljan lemu.
On sato korjattu ja turvaan viety.
On touot tehty uutta kesää varten.
Työ tehty on. Ja ihmissydämissä
on jälellä vain hiljaisuus ja rauha.
16
Päivä painuu vitkaan
lännen puoleen.
Hetkeks vielä
puitten
latvaan jääpi
omaa maailmatansa katsomaan.
Pitkän kotvan
lämmitteli taasen
multaa harmajata,
suurta metsää,

kylkeä kovan granitikallion.
Niinkuin kuului käsky
ylähältä,
niin on taasen
yhtä rakkahasti

roiston ja hurskaan peltoa vaalinut.
Pieni yrtti,
koppiainen maassa
ei oo unohdettu.
Kaikki saakoot

elää ja kiittää elämän antajaa.
17
Tuli lokakuun utuiset päivät
ja tihusatehet.
Ja loppumattomat pilvet

kuin rievut kosteat
niin matalalla ja verkalleen
puunlatvasta
toiseen kulkee.
Sadat märjät kynnökset välkkyy.
Ja oja on vettä täys.--
Ei ihmistä
näy ei kuulu.
--Kaik' veräjät