Niilo Klimin maanalainen matka | Page 6

varsin kuin suoralla kädellä, että pääni meni
pyörälle ja itse töpsäytin suulleni maahan.
Minä olin kuin salaman kohtaamana ja vähältä kuolla huolesta.
Ympärilläni kaikkialla kuulin mölinää ja meteliä kuin olisin ollut
kauppatorilla taikka pörssissä, yleisön lukuisimmillaan ollessa. Minä
avasin silmäni ja näin ympärilläni koko elävän metsän, ja paikka oli nyt
täynnä puita ja pensaita, joita hetkistä ennen en tuntenut kuutta taikka
seitsemätä enempää. Minä en osaa kertoa kuinka tämä loihtu sai minun
hämilleni ja peljästyneeksi. Ensin kuvittelin mielessäni, että näin unta,
sitte että aaveet ja pahat henget olivat ruvenneet minua ahdistamaan,
ynnä vielä useita muita tuhmuuksia. Mutta minä en saanut aikaa
tekemään hyvämielisiä tutkimuksia näiden itsestänsä liikkuvien
laitosten tai olentojen luonnosta ja alkuperästä; sillä yksi puista
hyökkäsi yhtäkkiä esille, vaivutti alas erään oksistansa, jonka
äärimmäisessä latvassa oli kuusi pientä haaraa, varsin kuin sormea,
tarttui minuun kiinni ja vei minun pois, huolimatta siitä että minä
huusin täyttä kurkkua.
Meitä seurasi tuntematon määrä kaikenlaisia ja suuruisia puita, jotka
antoivat kuullani ääniä ja äännähdyksiä, tosin selviä ja tavuihin jaettuja,

mutta kuitenkin ymmärrettämättömiä minun korvilleni, niin etten minä
saattanut käsittää muita sanoja kuin Pikel Emi ja nämä ainoasti
sentähden että niitä lakkaamatta kerrottiin. Minä sain sittemmin tietää
että ne merkitsivät harvinaista apinaa, kun he minun
ruumiinrakennukseeni ja pukuuni nähden pitivät minua semmoisena
eläimenä, ulkomuodoltani vähän erilainen kuin ne marakatit, joita siinä
maassa löytyi. Toiset pitivät minun maankuoren asujamena, jonka
aarne oli tuonut tänne alas, mitä kiertotähden aikakirjat kertoivat
ennenkin tapahtuneen. Tämän kaiken sain tietää vasta monen
kuukauden perästä, sitte kun olin ehtinyt oppia tuon maanalaisen kielen.
Hämmästyksessäni ja hetkeisessä pelossani en saattanut pitää
ajatuksiani koossa taikka tietää mitä minun piti ajatteleman näistä
elävistä, puhuvista puista, taikka mitä tuolla suurella saattojoukolla,
joka liikkui eteenpäin vitkallisin, juhlallisin askelin, saattoi olla
mielessä. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että tuo huuto ja jupina, joka
kaiken matkaa kuului ympärilläni, henki vihaa ja suuttumusta; ja totta
onkin että heillä kyllä oli syytä olla kiukuissansa minuun, sillä puu
johon minä olin aikonut kavuta, ei ollut vähempi kuin pormestarin
rouva lähimmästä kaupungista. Rikostani suurensi tietysti se, että tällä
pahasti kohdellulla naisella oli niin etevä sija yhteiskunnassa; kun
minulla näytti olevan tarkoituksena kaikkeen nähden solvaista, ei
huonompaa vaimoihmistä vaan ylhäisellä arvoasteella olevata naista,
mikä oli varsin tavatonta ja hirveätä niin siveässä ja kainossa kansassa.
Vihdoin saavuimme kaupunkiin, johon minä vankina vietiin. Mikä
erittäin somisti tätä paikkaa oli nuot uhkeat rakennukset, tasasointu
kaupungin jaossa ja järjestys, joka vallitsi kaduilla ja toreilla.
Huoneukset olivat niin melkoisia ja korkeita, että ne mieluummin olivat
tornien kaltaisia. Kaduilla vilisi käveleviä puita ja tullessaan toisiansa
vastaan tervehtivät ne toisiansa oksiansa alaspäin painamalla, ja jota
useampia oksia he vaivuttivat sitä suuremmaksi katsottiin
kunnioituksen osoitus. Niinpä esim. kun samassa tammi astui ulos
suuresta rakennuksesta, vetäytyivät muut puut kunnioittavasti sivulle
päin painaen alas useimmat oksansa, miten saatoin huomata että
puheena oleva tammi oli enemmän arvoinen kuin muut kuolevaiset.
Minä huomasin pian että se oli pormestari itse, jonka vaimoa minä
muka olin hävyttömästi kohdellut. Minut vietiin nyt saman pormestarin

asuntoon, ovi suljettiin ja kankia sovitettiin eteen, joten minä nyt
hyvästi saatoin lukea itseni kuritushuone-kokelaitten joukkoon. Tämä
pelkoni kävi yhä varmemmaksi, kun kolminkertainen vartio asetettiin
ulkopuolelle, kullakin kuusi kirvestä haarain lukumäärän mukaan, sillä
haarat olivat käsivarsia ja pienemmät oksat sormia. Nyt oivalsin myös
että ylinnä jokaisella puun rungolla oli pää ikäänkuin ihmisellä, ja että
rungoilla juurien asemesta oli kaksi reittä, jotka kuitenkin olivat erittäin
lyhyet, mistä tuleekin, että tämän kiertotähden asukkaat liikkuvat
erittäin vitkallisesti, varsin kuin etanat. Ellen olisi ollut vangittuna, olisi
ollut helppo asia juosta heistä pois, sillä se nopeus, jonka minun
liikevälikappaleeni saattoivat kehittää, oli verraten heidän
kulkukykyynsä kuin lentämistä.
Lyhyesti: minä ymmärsin nyt, että nämä puut olivat kiertotähden
asukkaita ja että ne lisäksi olivat järjellisiä olentoja; minun täytyi
ihmetellä kuinka monenlaatuisia lajia luonto turviksensa synnyttää
eläväin olentoin suhteen. Nämä puut eivät milloinkaan kasva niin
pitkiksi kuin puut meillä; useimmat tuskin ulottuvat tavallisen ihmisen
mittaa korkeammaksi; muutamat, joita sopisi verrata istukkaihin tai
pensaihin, olivat vielä pienempiä ja ne otaksuin minä lapsiksi. Mihin
vastusten labyrinttiin minä jouduinkaan näiden kummallisuuksien
johdosta, minkä määrän huokauksia ne pusersivatkaan rinnastani ja
kuinka minä halusinkaan armaasen syntymämaahani! Sillä vaikka
nämä puut näyttivät elävänkin yhteiskunnissa, saavankin puhekykyä ja
jonkinlaista järkeä, niin että niitä tavallansa saattoi lukea järjellisiksi
olennoiksi, epäilin kuitenkin saattoiko niitä verrata ihmiseen, ja varsin
varmana pidin itseni siitä ettei oikeutta, hyväntahtoisuutta ja hyviä
avuja yleensä heistä löytynyt. Heitettynä sinne tänne tässä ajatusten
sekasorrossa, kävin sydämeni syvyyttä myöden liikutetuksi ja valtavat
kyyneleet valuivat kasvoilleni.
Näin antautuessani murheelle ja itkeissäni kuin nainen, tulivat vartijat
huoneesen, kuin pyövelin palvelijat kirveinensä. Kaikki kolme vartijaa
astui edelläni kun minut vietiin suureen rakennukseen keskellä toria.
Minä kuvittelin mielessäni olevani roomalainen diktaattori, sentähden
vähäistä parempi kuin konsuli, sillä kun jälkimmäisen kunniavartiona
oli vaan kaksitoista kirvestä, luin minä edelläni kokonaista

kahdeksantoista. Oven yläpuolella siinä rakennuksessa, johon minä
vietiin, oli puun muodossa kuvattu Dikeus, pitäen vaakaa oksissansa.
Olento oli nuoren naisen, tarkoilla kasvopiirteillä, kovalla, niin
sanoaksemme läpitunkeutuvalla katseella, josta kuvastui