Niilo Klimin maanalainen matka | Page 4

toinen Phaeton
Ilmaan leijumahan kävin mittailemaan avaruutta;
ja työnnettynä toiseen maailmaan, vasta kymmenen vuotisen
harhailemisen perästä olin jälleen näkevä isänmaani ja ystäväni.
Tämä tapahtui v. 1665. Minä olin ottanut mukaani neljä miestä
kantamaan niitä köysiä ja keksiä, jotka olivat alas kapuamisessa tarpeen.

Kun olimme saapuneet vuoren huipulle ja tuon kovan onnen rotkon
partaalle, oli ensimmäisenä työnämme syödä suurusta, väsyneinä kuin
olimmekin tuosta vaivalloisesta kävelystä. Vasta nyt, ikäänkuin
aavistaen tulevata onnettomuutta, rupesi sydämeni vapisemaan. Minä
kysyin sentähden miehiltäni oliko kenelläkään heistä halua ensin
koettaa onneansa. Mutta kun ei kukaan vastannut tähän, virkistyi
jälleen vaipumaisillansa oleva rohkeuteni; minä sidoin köyden
vyötäisilleni, ja valmiina matkaan annoin sieluni Jumalan haltuun. Kun
nyt olin valmis hinauttamaan itseni alas, annoin miehilleni viimeiset
neuvoni siitä, mitä heillä oli vaarin otettavana: että heidän nimittäin piti
antaman kyden juosta kunnes he kuulisivat minun huutavan, mutta
silloin herkeämän ja, jos minä yhä edelleen huutaisin, kiireesti
hinaamaan minun ylös. Minä otin mukaani keksin, osaksi työntääkseni
sillä pois eteeni mahdollisesti sattuvia esteitä, osaksi myös saattaakseni
helpommin pysyä loitolla rotkon seinämistä. Mutta minä olin tuskin
ehtinyt noin kymmenen taikka kaksitoista kyynärää alaspäin kun köysi
katkesi. Tämän onnettomuuden käsitin tapahtuneeksi miesten
valitushuudoista, jotka kuitenkin pian hälvenivät, kun minä
huimaavalla nopeudella töyttäsin alas tyhjyyteen ja ikäänkuin toinen
Pluto raivasin itselleni tien kamalan rotkon syvimpään pohjaan, sillä
erotuksella kuitenkin että minulla valtikan asemasta oli kädessäni vain
keksi.
Miten mielensorrossani saatoin havaita olin minä noin viisitoista
minuttia alinomaa mukellut alaspäin alituisessa pimeydessä, kun
vihdoin rupesin oivaltamaan vienoa päivyttä ja heti jälkeen puhtaan ja
kirkkaan taivaan. Tyhmyydessäni, luulin nyt että minä joko ilman
takaisin tussahduksesta vastaiseen suuntaan taasen olin palannut
takaisin ja että rotko siis henkeishengityksellään taas oli antanut
minulle passin maan pinnalle. Mutta minä en tuntenut sitä aurinkoa,
jonka näin, enkä taivaan lakea enkä tähtiä, kun kaikki nämä minusta
kooltansa tuntuivat pienemmältä kuin maapallolta nähden. Minä luulin
sentähden että koko tämä maailman avaruus oli olemassa vaan minun
kuvituksessani, huimauksen vaikuttamana, taikka että minä olin kuollut
ja nyt olin matkalla autuaitten asuntoihin. Mutta tämän viimeisen
arveluni naurettavaisuuden havaitsin minä heti huomattuani keksin
kädessäni ja perässäni köyden pätkän liikkumassa, sillä sen verran minä

tiesin, ettei paratiisin saavuttamiseen tarvittu keksiä eikä köysiä, ja että
taivaan asujamet, eivät suinkaan mielistyneinä tämänlaisiin koristuksiin,
pikemmin saattaisivat ruveta ajattelemaan että minä Titaanien tapaan
aivoin tehdä rynnäkön taivaan valtakuntaan ja karkoittaa sieltä jumalat
pois. Saatuani aikaa lähemmin ajatella asiaa, tulin siihen
johtopäätökseen, että minä olin joutunut maanalaiseen avaruuteen, ja
että ne olivat oikeassa, jotka olivat arvanneet maan onteloksi ja että
maan kuoren pituudessa on olemassa toinen maailma, pienempi kuin
meidän, varustettuna pienemmällä auringolla, pienemmillä tähdillä ja
kiertotähdillä. Loppupäätös osoitti myös minun tällä kerralla
kohdanneeni oikean kohdan.
Nopeus, jolla putosin, oli pysynyt samallaisena hyvän hetken, kunnes
vihdoin huomasin sen vähenevän sitä enemmän jota lähemmäksi tulin
sitä kiertotähteä taikka taivaan kappaletta, mikä ensin oli vetänyt
huomioni puoleensa. Tämä kiertotähti rupesi vähitellen näyttämään niin
isolta, että minä lopulla, tuon taajan usvakehän lävitse, joka sitä
ympäröi, selvästi saatoin erottaa vuoria, laaksoja ja meriä. Linnun
tapaan, joka siiviltänsä ilmoja huhtoo, laajalta maiden ja merien poikki,
tuhansien vaarallisien uhkien kautta samoten, minäkin maan ja taivaan
välillä avaruudessa kiidin.
Minä havaitsin nyt, etten minä ainoasta leijunut eteenpäin avaruudessa,
vaan että retkeni, joka tähän saakka oli käynyt pystysuoraan suuntaan,
nyt oli muuttunut vaakasuoraksi. Tämä havaintoni sai hiukset
nousemaan pystyyn päässäni sillä minä rupesin pelkäämään, että
muuttuisin joko kiertotähdeksi taikka lähimmän kiertotähden kuuksi ja
siten tuomittaisiin ijankaikkiseen kiertämiseen. Mutta kun toisaalta
ajattelin, etten sen puolesta saattanut arvollisuuteni puolesta kärsiä
mitäkään taitetta, koska taivaankappale taikka semmoisen kuu kyllin
riitti vastaamaan nälkääntynytta filosofian ylioppilasta, sain siitä taas
rohkeutta, varsinkin kun en tuossa puhtaassa ja taivaallisessa ilmassa,
jossa liikuin, tuntenut nälkää enkä janoa. Kun kuitenkin muistin että
minulla oli taskussani kakku, pisti päähäni koettaa, maistuisiko se
minulle nykyisessä tilassani, mutta jo ensimmäistä palaa purressani
havaitsin kaiken maallisen ravinnon vastenmieliseksi ja heitin sen
sentähden pois peräti hyödyttömänä. Mutta mitäpä tapahtuikaan!

Kakku ei ainoasti jäänyt leijumaan ilmassa, vaan -- oi ihmettä! -- rupesi
myös säännöllisesti kiertämään minua. Tästä minä nyt opin käsittämään
liikuntovoiman luonnollisen lain, jonka mukaan kaikki kappaleet, jotka
saatetaan tasapainosuhteesen keskenänsä, saavat kiertävän liikkeen.
Äsken olin surkutellut itseäni sallimuksen leikkikaluna, mutta nyt
rupesin tuntemaan jotakin uljasta ylpeyttä, havaitessani ettei minusta
tullutkaan vähäpätöistä kiertotähteä, vaan että minua oli
sivukiertolainen seuraava, ja että minut siis johdannollisesti olisi
luettava isoimpain tähtien taikka ensimmäisen luokan kiertotähtien
joukkoon. Ja tunnustaakseni nyt heikkouteni: minä pöyhistyin siihen
määrään, että jos paikalla olisin kohdannut kaikki pormestarit ja
raatimiehet Bergenissä olisin kohdellut heitä ylen huolettomasti ja
olisin pitänyt heitä tomuhiukkaisina, jotka eivät tervehdystä ansainneet
tai olleet sen arvoisia, että heille olisin keksinäni alentanut.
Lähes kolme vuorokautta olin tässä tilassa. Kun nimittäin yhä kiersin
lähimpätä kiertotähteä, saatoin minä eroittaa yön ja päivän, seuraamalla
maanalaisen auringon nousua ja laskua, mutta vaikka aurinko siinä
katosi näkyvistäni ei ollut havaittavana semmoista yötä kuin meillä,
minkä syyn vastedes selitän.
Mutta parhaillaan tästä herttaisuudesta uneksuessani jumalien
läheisyydestä ja nähdessäni itseni uutena taivaankappaleena, jonka
lähimmän kiertotähden