Niilo Klimin maanalainen matka | Page 3

v. 1722 oli umpeen kulunut, oli viisi
ensimmäistä hänen kirjoittamaansa näytelmää jo näytetty. Vuotta
myöhemmin oli hänellä valmiina kymmenen uutta näytelmää, joista
mainittakoon "Ulysses fraa Ithaka" sekä suomeksi jo käännetyt "Ei ole
aikaa" ja "Erasmus Montanus". "Jeppe Niilonpoika" ilmestyi jo
ensimmäisten joukossa. Kaikkiansa on Holberg kirjoittanut 32
näytelmää. V. 1727 näyteltiin hänen viimeinen näytelmänsä,
"Tanskalaisen komedian hautajaiset". Sitte suljettiin teaatteri, osaksi
Kristian V:nnen valtaistuimelle nousemisen, osaksi rahanpuutteen
tähden.
Kaikkien hänen näytelmiensä pohjassa tavataan syvä pyrkimys aikaa
uudesta muodostamaan; kaikessa, mitä hän on kirjoittanut, kaikuu
muutoksen, parannuksen, edistyksen sotahuuto. Sitä paitsi ovat hänen
näytelmänsä ylein arvollisena lisänsä Tanskan kansan ja sivistyselon
tuntemiseen.
V. 1730 nimitettiin Holberg historian professoriksi mistä ajasta ruveten
hän omistautuu historialliselle kirjallisuudelle. Muutama näytelmä,
"Nicolai Climii iter subterraneum" (tämä teos) ilmestyi kuitenkin tällä

ajalla. Kuitenkin on luultavata, että viimeksi mainittu on kirjoitettu jo
aikoja ennen ilmestymistänsä, joka tapahtui 1741.
Holbergin historiallisista teoksista mainittakoon "Tanskan valtakunnan
historia" (1732-1735) ja "kirkkohistoria" (1738). Sitä paitsi on hän
meille jättänyt "Siveellisiä ajatuksia" (1744) ja "Epistolia" (1748-1754)
-- --
Semmoinen oli pääasiallisesti sen miehen elämä ja vaikutus, jonka
nerokasta, tietä murtavata työtä isänmaan ja ihmiskunnan palveluksesta
ei aikojen aikoina unhoteta.
Ludviikki Holberg kuoli 28:na päivänä Tammikuuta v. 1754 aamulla.
Kun lääkäri hänelle ilmoitti hänen kuolinhetkensä jo olevan lähellä,
vastasi hän levollisesti ja vakaasti: "Onpa hyvä että minä kaiken
elämäni ajalla olen kokenut olla hyödyllinen kansalainen isänmaassani;
minä sentähden mielelläni kuolen, kun havaitsen etteivät sieluni voimat
minua enään auta."
* * * * *
Mitä suomennokseen tulee, olen siinä vierasten sanojen, varsinkin
tieteellisten nimien suhteen noudattanut sitä, että semmoisia sanoja,
jotka jo ovat kansaan perehtyneet, olen pysyttänyt alkuperäisinä, mutta
harvinaisemmat olen suomeksi kirjoittanut. Teoksesta löytyvät
kuvituksen rakentamat nimet ovat, kun niitä ensi kerran mainitaan,
painetut latinalaisilla kirjaimilla [tässä merkitty alaviivoilla], että
lukijan on helpompi siten eroittaa ne todellisista nimistä. -- Tietysti
tämmöisen teoksen suomentaminen oikeastansa kysyisi suurempaa
kykyä, kuin minulla on tarjona mutta kun suuremmat vaikenivat
uskalsin minä siihen ryhtyä, ja olen vakuutettu siitä, että valistunut
lukija hyvän tarkoitukseni tähden penseydellä arvostelee tätä yritystäni
kun sen nyt jätän suotuisan lukijakunnan käsiin.
Vaasassa, Joulukuussa 1884.
Arvo Lempiranta

NIILO KLIMIN MAANALAINEN MATKA

ENSIMMÄINEN LUKU.
Tekijän matkustus alas maanalaiseen maailmaan.
Vuonna 1664 Kyöpenhaminan yliopistossa saatuani "kiitettävän"
arvosanan molemmissa tutkinnoissani, filosofiallisessa ja
jumaluusopillisessa, päätin matkustaa kotia ja astuin eräälle laivalle
jonka matkan määrä oli Bergenin kaupunki Norjassa. Minulla oli
loistavat todistukset kummastakin tiedekunnasta, mutta kukkaroni oli
tyhjä: tämä muuten kohtalo, mikä oli yhteinen minulla ja norjalaisilla
ylioppilailla yleensä, jotka parhaastansa tyhjennetyin kukkaroin
palasivat takaisin runotarten temppelistä. Me saimme hyvän tuulen ja
muutaman päivän onnistuneen purjehduksen perästä me laskimme
ankkurimme Bergenin satamassa.
Niinpä olin siis onnellisesti ja hyvin säilyneenä kotona taas.
Oppineemmaksi olin kyllä tullut, mutta en juuri rikkaammaksi ja minun
täytyi sentähden jonkun ajan kululla turvautua sukulaisten ja ystäväin
apuun. Tavallansa minä siis valvoin toimeentuloani kerjäläisenä,
olematta kuitenkaan laiska taikka toimeton; sillä, käytännöllisellä
tavalla päästäkseni tilaisuuteen vaurastumaan fysiikassa (jota minä
parhaiten olin tutkinut), ja urkkimaan maanpallon laatua sekä vuorten
sisustaa, harhailin minä näkymättömästi pitkin seudun jokaista loukkoa.
Ei ollut ainoatakaan kalliota, oli se kuinka syvää rotkoa, että se olisi
pelvoittanut minua sinne ryömimästä, uteliaana kuin olinkin saamaan
selvää eikö siellä ollut mitään luonnontutkijan saatavana. Sillä sangen
paljon löytyy isänmaassamme, jota emme saa nähdä, taikka kuulla siitä
puhuttavankaan, mutta josta kyllä saisimme sekä lukea että kuulla
puhuttavan ja vieläpä kuunnella laveoita selityksiäkin, jos tämä
kohdattaisiin Ranskassa, Italiassa, Saksassa taikka jossakin muussa
ihmeistä rikkaassa maassa, mikä osaa ne sopivasti maailmalle kantaa.
Monen muun muassa, joka minusta ihmeelliseltä tuntui, löytyi syvä ja

jyrkkä rotko erään vuoren huipusta, jolle vuorelle seudun kansa oli
antanut nimen Flöjen. Tästä rotkosta puhkui esille säännöllisiä, eikä
suinkaan vastenmielisiä tuulenpuuskia, ikäänkuin se alituisella
huokaamisella milloin olisi vetänyt puoleensa milloin taas puhaltanut
ulos sisuudestansa ilmaa, mikä asioitten suhta tai varsinkin tuon
mainion Abelinin sekä tähtitieteessä ja fysiikassa erinomaisesti
perinpohjaisen maisteri Edwardin, joka oli latinakoulussa
sijaisrehtorina, ajattelemaan, että tässä oli oppineille jotakin lähemmin
tutkittavaa, ja kun he itse, sekä ikänsä että voimattomuutensa puolesta,
eivät kyenneet asiaan ryhtymään, koettivat he innostuttaa muita
ottamaan selvää rotkon laadusta, varsinkin kun se näytti hengittävän
niin kuin elävä olento. Innostuneena, niin omasta halustani kuin näiden
miesten kehoituksista, päätin kuin päätinkin astua alas rotkoon, ja
kerroin tämän muutamille ystävilleni. Nämä kehoittivat minua
kuitenkin luopumaan yrityksestäni, joka heidän mielestään oli sekä
mieletön että nurinniskaisesti hurja. Mutta heidän väitteensä eivät
saaneet päätöstäni muuttaa; ne eivät hillinneet, vaan päin vastoin yhä
kiihoittivat intoani. Himo tehdä luonnontieteellisiä keksinnöitä sai
minun uhalla ajattelemaan jokaista vaaraa; ja arvattavasti oli köyhä
tilanikin tähän yllykkeenä. Minä olin varaton, ja kärsimättömältä tuntui
minusta yhä edelleen elää toisten armoilla, varsinkin kun en havainnut
keinoa täällä kotona, kurjuuteen tuomittuna kuin olinkin, saavuttamaan
onnea ja kunniaa ellen tehnyt itseäni mainiosti jollakin uhkarohkealla
teolla.
Minä pysyin siis lujana päätöksestäni, ja varustettuna kaikella, minkä
pidin tarpeellisena aivotulle yritykselleni, lähdin kaupungista eräänä
torstaiaamuna päivän valjetessa, kirkkaan ja kauniin ilman vallitessa,
saattaakseni ehtiä takaisin ennen iltaa. Minä en osannut aavistaakaan
että minä, kuni