Nathan Viisas | Page 8

onkin peli!
SITTAH. Onneni kai sentään suot mulle?
AL-HAFI (tarkastaen pelilautaa). Suonko? -- Jos -- te tiedättehän.
SITTAH (viittaa hänelle). Hss, Hafi, hss!
AL-HAFI (yhä kiintyneenä tarkastamaan peliä). Se saakaahan ees
ensin!
SITTAH. Al-Hafi, hss!
AL-HAFI (SITTAH'lle). Teill' oli valkoiset? Sanoitte 'shakki!'?
SITTAH. Hän ei toki kuule.
AL-HAFI. On siirto hänen?
SITTAH. Sano toki, että rahani saada voin.

AL-HAFI (yhä tarkaten peliä). No niin, te kyllä ne saatte niinkuin aina
ennenkin.
SITTAH. Sa ilkutko?
AL-HAFI. Ei peli lopuss' ole. Saladin, hävinnythän ette vielä.
SALADIN (tuskin kuunnellen). Jo, toki! Maksa! Maksa!
AL-HAFI. Maksa! maksa! Tuoss' onhan kuningattarenne.
SALADIN (kuten äsken). Ei, ei kuulu peliin enää.
SITTAH. Myönnä siis, mä että vain saan noudattaa ne rahat.
AL-HAFI (yhä peliä miettien). Tietysti, kuten aina. -- Vaikka ette
kuningatarta käyttää voikaan, ette 'shakmatti' vielä ole.
SALADIN (astuu luo ja kaataa nappulat). Olen kyllä, ja tahdon olla.
AL-HAFI. Niinkö? Tasapeli; vain voiton saanut palkitaan.
SALADIN (SITTAH'lle). Mi --, miten?
SITTAH (viittoen tuon tuostakin HAFIlle). Sä hänet tunnethan! Hän
mielellään asettuu vastaan, tahtoo nöyryyttää, on hiukan kateinen.
SALADIN. Ei sentään kai sulle, minun sisarelleni? -- Sinäkö, Hafi,
kateinen?
AL-HAFI. Ken ties! Ken ties! -- Vain hänen aivonsa ma soisin ja hänen
hyvyytensä omikseni.
SITTAH. Mut ain' on oikein maksanut hän sentään; ja maksaa
tänäänkin. Suo hänen olla! -- Al-Hafi, menehän! Mä rahat tahdon pian
saada.
AL-HAFI. Ei, en enää ilveilyyn mä tähän suostu. Kerran kuitenkin se
hänen kuulla täytyy.

SALADIN. Kenen? Mitä?
SITTAH. Al-Hafi! Näinkö lupaukses pidät?
AL-HAFI. Mitenkä saatoin edes uskoa näin kauas mentävän?
SALADIN. No, saanko kuulla?
SITTAH. Al-Hafi, puhu punniten, mä pyydän!
SALADIN. Tää kummaa on! Mit' anoa voi Sittah noin lämpimästi ja
noin hartaasti vieraalta, dervishiltä, mieluummin kuin multa, veljeltään?
Nyt käsken sua, Al-Hafi: puhu, dervishi!
SITTAH. Äl' itsees näin vähäpätöist' ota, veljeni, enemmän kuin se
ansaitsee. Ma oonhan, sen tiedät, shakkipeliss' ennenkin sult' usein
saman summan voittanut. Ja kosk' en tarvitse nyt itse rahaa ja Hafin
kassa kosk' ei nykyään nää liian usein rahaa: siks en niitä pois ole
velkonut. Mut älä huoli En aio niitä sulle, veljeni, en Hafille, en
kassaan lahjoittaa.
AL-HAFI. Niin, kunpa ois ne vain!
SITTAH. Ja muuta vielä. Se myös, min kerran mulle määräsit, on
jäänyt rahastoon, on jäänyt jonkun kuukauden aikana.
AL-HAFI. Ei siinä kaikki.
SALADIN. Ei vielä kaikki? -- Miks et puhu jo?
AL-HAFI. Siit' alkain kun me rahaa Egyptistä olemme vartoneet...
SITTAH (Saladinille). Ei kuulla häntä!
AL-HAFI. ... vain tyhjää hän on saanut...
SALADIN. Kelpo tyttö! -- Viel' ehkä lainannutkin sulle, vai --?
AL-HAFI. Hovinne kaiken ylläpitänyt, menonne kaikki yksin

suorittanut.
SALADIN. Ah, hän, hän sisareni on!
(Syleilee häntä.)
SITTAH. Ken muu kuin sinä, veljeni, näin rikkaaksi ois tehnyt minut,
että voin sen kaiken --?
AL-HAFI. Ja yhtä köyhäksi kuin itse on, hän jälleen hänet saattaa.
SALADIN. Minä köyhä? Sun veljesikö köyhä! Onko mulla enemmän
ollut, onko vähemmän? Yks puku, miekka, ratsu -- Jumala! Niist' onko
puutos? Mitä muuta kaipaan? Ja silti torua sua voisin, Hafi!
SITTAH. Ah, älä toru, veli! Jospa voisin myös isän huolia noin
huojentaa.
SALADIN. Ah! näinhän oikopäätä masennat taas ilomieleni! -- Mult'
itseltäni ei mitään puutu, puuttua ei voikaan. Vaan hältä, hältä puuttuu,
ja se tuntuu myös meille kaikille. -- Niin, niitä tehdä? Ehk' emme
Egyptistä aikoihin saa mitään, -- missä syy, sen Herra ties. Siell' onhan
sentään rauhallista kaikki. -- Mikäli mua koskee, mielelläni mä tyydyn
niukentamaan, säästämään, muut kunhan ei kuin minä siitä kärsi. --
Vaan mitäpä se auttaa? Yksi ratsu ja puku, miekka täytyyhän mull' olla.
Ja Jumalalt' en tinkiä voi mitään. Hän kyllin vähäiseen jo tyytyyhän:
mun sydämeeni. -- Hafi, kovin suuri mull' oli usko kassas ylijäämään.
AL-HAFI. Vai ylijäämään? Itse sanokaas, mua ettekö ois kuristuttanut
tai ristiinnaulittanut kuitenkin, jos ylijäämiä vain jäljiltäni oisitte
löytänyt. Niin, kavalluksiin kyll' oisin uskaltanut ryhtyä.
SALADIN. Vaan mitä teemme siis? -- Muilt' etkö keltään kuin
sisareltani siis lainata sä ensin voinut?
SITTAH. Veli, oisinko ma luopunut siit' etuoikeudesta? Sen hälle
jättänyt? Mä siitä kiinni yhäti pidän. Aivan kuivilla mä vieläkään en
ole.

SALADIN. Niin, et aivan! Se puuttuis vain! -- Pian, Hafi, hankkiudu sa
lainaamaan, kelt' ikään vain ja kuinka, vain lupauksin lainaa! -- Niiltä
yksin äl' ota, jotka tein mä rikkaiks itse: se lahjain peruutukseltahan
näyttäis. Luo saitureinten mene: mieluimmin ne antaa mulle. He näes
hyvin tietää rahansa kasvavan mun käsissäni.
AL-HAFI. En tunne ketään.
SITTAH. Nytpä muistan, Hafi, kuulleeni, että kotiin palannut sun
ystäväsi on.
AL-HAFI (säpsähtäen). Mun ystäväni? Ken hän?
SITTAH. Sun ylistämäs juutalainen.
AL-HAFI. Ylistämäni juutalainen?
SITTAH. Joka on saanut -- lauseen sinun käyttämäs hänestä vielä
hyvin muistan -- joka niin kukkuraisin mitoin Jumalaltaan on saanut
hyvyyttä tään maailman, niin pienintä kuin suurinta.
AL-HAFI. Niin oonko sanonut -- mitä tarkoitinkaan?
SITTAH. Rikkaus on pienintä -- ja viisaus suurinta.
AL-HAFI. Kuink'? oonko -- oonko juutalaisesta sanonut noin?
SITTAH. Sit' etkö Nathanista sä, ystävästäs, oisi sanonut?
AL-HAFI. Vai niin -- vai Nathanista! -- Eipä tullut hän lainkaan
mieleeni. -- Hän