Nathan Viisas | Page 9

todellako on vihdoin kotiutunut taas? Kas vain! Ei
aivan huonosti siis liekään hänen. -- Niin oikein: muinoin viisaaks
ihmiset ja rikkaaksikin häntä sanoivat --!
SITTAH. Nyt rikkaaks enemmän kuin koskaan ennen he sanoo häntä.
Koko kaupunki kohisee sitä, mit' on aarteita ja kalleuksia hän kanssaan
tuonut.
AL-HAFI. Jos on siis Nathan Rikas palannut, niin varmaan Nathan

Viisas myös.
SITTAH. Siis mitä, jos häntä, Hafi, ahdistelisit?
AL-HAFI. Ja miksi häntä? -- Lainatakseniko? --- Te tunnettepa hänet!
-- Kellekään ei lainaa hän, se juur' on viisautensa.
SITTAH. Hänestä toisen kuvan ennen saanut oon sulta.
AL-HAFI. Tavaraa hän tarpeisiinne kyll' antaa. Mutta rahaa -- sit' ei
koskaan. Hän muutoin kyllä juutalaiseks on tosiaan harvinainen: älykäs
niin taidoss' elon kuin myös shakkipelin. Vaan muista juutalaisista hän
eroo myös pahassa, ei hyväss' yksistään. -- Ei häneen -- häneen juur' ei
luottaa saa. -- Hän tosin antaa köyhille, ja antaa kai Saladinin tavoin --
yhtä paljon ehk'ei, vaan varmaan yhtä kernaasti. Ja ilman eroitusta:
juutalainen, kristitty, parsilainen, muslemi, ne tasa-arvoiset on hänestä.
SITTAH. Ja moinen mies...
SALADIN. Vaan kuink' en milloinkaan mä siitä miehest' ole mitään
kuullut?
SITTAH. Hän eikö lainais Saladinille, Saladinille, jok' ei itseään, vaan
muita varten tarvitsee --?
AL-HAFI. Kas se, se taas on juuri aito juutalaista. -- Mua toki uskokaa!
-- Niin kateinen, niin karsas anneistanne on hän teille!
'Jumalan-kiitokset' kaikk' itselleen hän keräis muilta pois. Ja siksi vain
ei lainaa hän, ett' ain' ois hällä antaa. Ja koska laki lempeyttä vain, ei
auliutta, häitä vaatii, hänet se lempeys niin epäauliiks saa, sill' ettei
vertaa. Tosin pitkät ajat jo oomme keskenämme kinailleet; mut älkää
ajatelko, etten silti mä hälle tekis täyttä oikeutta. Hän hyvä muussa
kaikess' on, ei tässä, ei todellakaan. Muita ovia koputtelemaan kohta
lähdenkin ... Nyt erään maurilaisen muistan, joka on saita, rikas. --
Sinne lähden, sinne.
SITTAH. Mi kiire, Hafi?

SALADIN. Anna hänen mennä!
KOLMAS KOHTAUS.
SITTAH. SALADIN.
SITTAH. Hän rientää, niinkuin mua pakoon pyrkis. -- Mit' on se? --
Todellako pettynyt hän miehest' on -- vai mielisikö meitä hän pettää?
SALADIN. Minultako kysyt tuota? Kun tietäisin ees, kenest' oli puhe.
Ens kertaa tuosta Nathanistanne ma kuulinhan.
SITTAH. Se onko mahdollista, ett' aivan outo sulle mies on, josta käy
huhu, ett' on haudat Salomonin ja Davidin hän tutkinut ja saa sinetit
niiden auki taikasanoin? Ja niistä aika-ajoin esiin hän ne loputtomat
aarteensa tuo, joihin sen vähemmät ei lähteet riitäkään.
SALADIN. Jos haudoista se mies saa aarteensa, niin haudoist' ainakaan
ei Salomonin tai Davidin -- ei, jonkun narrin vain!
SITTAH. Tai jonkun rosvon! -- Paljon tuottavampi kyll' onkin hänen
rikkautensa lähde kuin hauta moinen, täynnä mammonaa.
SALADIN. Hän käyhän kauppaa, kuulin.
SITTAH. Kaikki tiet kaikk' erämaat hän kulkee juhtineen, satamiin
kaikkiin saapuu laivojansa Al-Hafi minulle siit' itse kyllä on ennen
kertonut, ja lisännyt ihastuneena, kuinka ylevästi tää ystävänsä käyttää,
mitä kokoon viisaasti, alttiisti hän ahertaa; ja kuink' on vapaa hengen
katse hällä ja sydän avoin joka hyveelle ja kaikkeen kauneuteen
suopuvainen.
SALADIN. Ja sentään Hafi nyt niin kylmästi, niin epäröiden puhui
hänestä.
SITTAH. Kai hämillään -- ei kylmästi kai sentään. Kuin pelkäisi hän
kiittää häntä, eikä tahtoisi syyttömästi moittiakaan. -- Vai todella niin
oisko, ettei edes kansansa paras täysin erota voi kansastaan? ett'
ystäväänsä pitäis Al-Hafin siltä puolen todellakin häpeillä? -- Vaan sen

olkoon, miten on! -- On meille kylliks, että juutalainen on rikas, olkoon
sitten enemmän tai vähemmän juutalaista hänessä!
SALADIN. Hält' ethän, sisar, ottaa aikone omaansa väkivalloin?
SITTAH. Niin, min katsot sä väkivallaks? Tulen, miekan käytön? Ei, ei!
Jo eikö oma heikkoutensa heikolle ole kyllin väkivaltaa? -- Nyt
haaremiini käy vain kanssani, saat kuulla laulajatarta, jonk' ostin ma
vasta eilen. Ehkä valmistuu sill' aikaa juoni, jota kudon juuri varalle
tämän juutalaisen. -- Tule!
NELJÄS KOHTAUS.
NATHAN, talon edustalla, missä palmupuisto liittyy siihen. RECHA ja
NATHAN tulevat ulos. DAJA lisäksi myöhemmin.
RECHA. Olette, isä, kovin viipynyt. Hänt' enää tuskin tapaatte.
NATHAN. Kai sentään. Jos ehk' en täällä alla palmujen, niin muualla --.
Nyt tyynny vain. -- Kas, Daja, tuolt' eikö tule luoksemme?
RECHA. Hält' on hän aivan varmaan eksynyt.
NATHAN. Ei toki.
RECHA. Noin vitkaillen ei Daja muutoin saapuis.
NATHAN. Hän vielä ei lie meitä huomannut.
RECHA. Nyt huomaa hän.
NATHAN. Ja rientää alkaa, katsos. -- Vaan tyynnä, tyynnä ole!
RECHA. Tahdotteko, ett' oisi tyttärenne tyynnä nyt? Ois siitä huoleti,
jok' elämän pelasti hälle -- elämän, mi hälle niin rakas on vain teidän
lahjananne.
NATHAN. En sua muuksi tahdo kuin mik' oot. En, vaikka tietäisinkin
sielussasi viel' aivan muuta liikkuvan.

RECHA. Mit', isä?
NATHAN. Kysytkö multa? Ja noin arasti? Mit' ikään sisässäsi
liikahtaakin, viattomuutta, luontoa se on. Sit' älä sure, -- min' en
ainakaan. Se lupaa vain: Kun kerran selvään puhuu sydämes sulle
toiveensa, mult' älä niist' yhtään salaa!
RECHA. Ajatuskin, teiltä salata syömeni mua vavisuttaa.
NATHAN. Ei enää tästä? Kerta kaikkiaan se päätetty on. -- Tuoss' on
Daja! No?
DAJA. Tääll' alla palmuin vielä kulkee hän ja kohta ilmaantuu tuon
muurin takaa.