Nathan Viisas | Page 6

ei vakoilla.
MUNKKI. Kas sitä minäkin! -- Ja tuost' en herraa juuri moitikaan. --
Vaan jäljellä on paras. -- Patriarkka on vielä urkkinut, min niminen ja
miss' on Libanonilla se linna, min kätköiss' on ne summat suunnattomat,
joill' isä varovainen sulttaanin väkensä; pestaa, sotavalmistelut
kustantaa kaikki. Silloin tällöin lähtee Saladin siihen linnaan syrjäteitä,
vain nimeks seuruetta mukanaan. -- Kai ootte huomannut?
RITARI. En koskaan!
MUNKKI. Milloin Saladin helpompi ois siepata ja armonisku antaa

hänelle? Te säpsähdätte? -- Oh, jo tarjoutunut hurskaita maroniittejä on
pari samaiseen uhkatekoon, kunhan vain saa johtajakseen kunnon
miehen.
RITARI. Joksi taas minut valinnut on patriarkka?
MUNKKI. Hän luulee, että Ptolemaiksesta paraiten kättään avuks
ojentaa kuningas Fiilip.
RITARI. Mulle, veli, mulle? Kuin ette äskettäin jo kuullut ois, juur'
äsken, mikä suhde Saladiniin minua sitoo?
MUNKKI. Kuulinhan.
RITARI. Ja silti --?
MUNKKI. Niin oikein -- tuumii patriarkka --, mutta Jumala, ritaristo...
RITARI. Niist' ei mitään! Mua konnuuteen ei vaadi ne!
MUNKKI. Ei toki? Vaan Jumalast' ei konnuutt' ole aina, mi ihmisistä --
tuumii patriarkka.
RITARI. Saladin säästi henkeni: mä häntä murhalla kiittäisinkö?
MUNKKI. Hyi! -- vaan silti Saladin yhä -- tuumii patriarkka -- on
kristikunnan vihamies, jok' ei saa oikeutta olla ystävänne.
RITARI. Miks ystävä? Kun en ma konna hälle, en kiittämätön ole?
MUNKKI. Siksipä! -- Vaan kiitoksesta -- tuumii patriarkka -- eess'
ihmisten ja Jumalan oon vapaa, jos ei mua autettu vuoks itseni. Ja
koska kuuluu -- tuumii patriarkka -- ett' armahtanut teit' on Saladin vain,
koska olentonne, ilmeenne hänelle jotain kertoi veljestään...
RITARI. Ties senkin patriarkka siis? Ja sentään, -- Kunp' oisi varmaa
se! Ah, Saladin! Jos piirtosellakaan mun kuvaani lie luonto lähentänyt
veljes kuvaan -- miks ei myös sieluissamme samaa ois? Ja jonkun
patriarkan mieliksi salata voisinko sen sielun leiman? -- Ei, niin ei

valhettele luonto, niin ei Jumala töissään riitele! -- Pois menkää! Pois,
veli! Sappeani säästäkää!
MUNKKI. Niin, menen -- menen mieluummin kuin tulin. Vain anteeks
anon, herra. Meidän munkkein päämiehiämme tulee totella.
KUUDES KOHTAUS.
RISTIRITARI sekä DAJA, joka on jo kotvan katsellut ritarin matkan
päästä ja nyt lähestyy häntä.
DAJA. Ei munkki hänen luotaan näyttänyt hyvillä mielin lähtevän. --
Mut täytyy mun onneani koettaa.
RITARI. Kas, oivaa! Lie tosi sana: kahdet kynnet on aseina pirun --
munkki sekä nainen. Mua tänään toisista hän toisiin viskoo.
DAJA. Te, tekö täällä, jalo ritari? -- Jumalan kiitos! Missä kaiken aikaa
olette piillyt? Sairaana tok' ette?
RITARI. En.
DAJA. Tervennä siis ootte ollut?
RITARI. Niin.
DAJA. Olimme kovin huolissamme teistä.
RITARI. Vai niin?
DAJA. Te varmaan matkall' olitte?
RITARI. Niin olin.
DAJA. Vasta tänään palasitte?
RITARI. Jo eilen.
DAJA. Tänään saapui Rechan isä. Ja nyt kai toivoa saa Recha?

RITARI. Mitä?
DAJA. Mit' anonut niin usein teilt' on jo. Ja isä itse teitä välttämättä nyt
kohta kutsuu. Babylonista kahdellakymmenellä kameelilla hän täydet,
kalliit ryytikuormat toi ja jalokivet, kankaat arvokkaimmat ja
kauneimmat, mitk' Intiasta löytyy tai Persiasta taikka Syyriasta, niin,
jopa Kiinasta.
RITARI. En osta mitään.
DAJA. Kuin ruhtinas hän suur' on väestään. Mut usein ihmetellyt oon,
miks häntä se 'Nathaniksi viisaaks' ylistää, ei 'rikkaaksi'.
RITARI. Kai rikas sekä viisas on siitä yhtä.
DAJA. Hyväks sittenkin ois häntä ennen muuta kutsuttava. Hyvyyttään
ette voi ees kuvitella. Kun kuuli Rechan kiitosvelan teille, mit' oiskaan
teille sinä hetkenä hän tehnyt, antanut!
RITARI. Kas, kas!
DAJA. Nyt tulkaa ja kokekaa ja nähkää!
RITARI. Mitä siis? Kuin pian hetki ohi on?
DAJA. Jos ei hän niin hyvä ois, niin kauan oisinko mä häneen tyytynyt?
Te luuletteko, ett' arvo kristityn on vieras mulle! -- Ei minullekaan
kehtoon lauleltu, ett' on mun Palestiinaan miestäni vain siksi seurattava,
että siellä saan juutalaisen lasta kasvattaa. Soturi jalo Freedrik-keisarin
ol' armas mieheni --
RITARI. Ja syntyisin Sveitsistä, kunnian ja armon sai hän keisarin ja
majesteetin kanssa yht'aikaa samaan jokeen hukkua. Kuin monasti sen
kuullut oon jo, vaimo? Mua ahdistamast' ettekö voi laata?
DAJA. Ahdistamasta! Taivas!
RITARI. Niinpä niin! Teit' enhän enää nähdä halua! En kuulla! Tahdo
en, ett' yhä, yhä mua muistutatte teosta, min tein harkitsematta, aivan

arvoitus mi mulle on, kun ajattelen sitä, En tosin katuis sitä mielelläni;
vaan nähkääs, tapaus jos toistuu tuo: syy teidän on, jos penseämp' oon
silloin, jos ensin harkitsen ja palaa sallin, mi palaa.
DAJA. Herra armahda!
RITARI. Täst' alkain mua älkää tunteko, sen ilon vain mä pyydän teiltä.
Älkää vaivatko mua isälläkään. Juutalainen aina on juutalainen. Minä
jäyhä shvaabi. Oon aikaa tytön kuvan unhoittanut, -- jos muistin
koskaan.
DAJA. Hänpä muistaa teitä.
RITARI. Vaan minkä, minkä vuoksi?
DAJA. Kenpä tietää? Ain' ihminen ei ole, miltä näyttää.
RITARI. Vaan harvoin parempikaan.
(Lähtee.)
DAJA. Vartokaa! Mi kiire --?
RITARI. Vaimo, hyljätäkö täytyy mun vuoksenne nää palmut
mieluisat?
DAJA. Niin mene, saksalainen karhu! Mene! -- Vaan karhun jäljilt' en
saa jäädä sentään.
(Seuraa RITARIA matkan päässä.)

TOINEN NÄYTÖS.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Näyttämö: sulttaanin palatsi. SALADIN ja SITTAH pelaavat shakkia.
SITTAH. Miss' oot Saladin? Miten pelaat tänään?

SALADIN. Hyvinpä, luulen.
SITTAH. Tuskin munkaan verroin. Tuo siirto peruuta.
SALADIN.