Nathan Viisas | Page 4

dervishistä.
NATHAN. Nyt toden lausuit, kautta Jumalani! Sua syleilen, -- mies,
veljeni liet vielä?
DERVISHI. Miks ette kysy, mikä oon mä nyt?
NATHAN. Olitpa mikä olit!
DERVISHI. Jospa olen ma virkamies, jonk' ystävyys voi teille tukala
olla?
NATHAN. Josp' on sydämes dervishin vielä, siihen luotan mä. Vain
pukunas on virkamies.
DERVISHI. Sen myös on tarvis kunniata. -- Mikä oisin mä teidän
hovissanne, arvioikaas?
NATHAN. Dervishi vain. Tai ehkä myöskin -- kokki.
DERVISHI. No niin! Jott' unhoon ammattini jäisi. Vai kokki? Tai myös
juomanlaskija? -- Saladin sentään paremmin mun tuntee:
rahastonhoitajakseen teki. --
NATHAN. Niinkö?

DERVISHI. Pienemmän, nähkääs, -- yhä suurempaa isänsä valvoo, --
perherahastoa.
NATHAN. Suur' on se perhe.
DERVISHI. Suurempi kuin luullaan: jokainen kerjurihan siihen
kuuluu.
NATHAN. Saladin kerjureita vihaahan --
DERVISHI. Niin että maasta perinjuurin aikoo ne hävittää, -- vaikk'
itse kerjuusauvaan sen vuoks sais tarttua.
NATHAN. Niin, juuri niin!
DERVISHI. Sen saa hän tehdäkin jo nyt, jos kukaan! Tyhjääkin
tyhjempi näes rahastonsa on aina illan tullen. Nousuvesi, kyll' aamuin
korkea, jo keskipäivin on aikaa laannut --
NATHAN. Kanavat kun nielee sen osiks, eikä niitä sulkea, ei täyttää
mikään voi.
DERVISHI. Tuo sana sattui!
NATHAN. Sen seikan tunnen.
DERVISHI. Paha kyllä, jos on ruhtinaat kuin kotkat haaskain kesken.
Vaan haaskoina jos kotkia he ruokkii, se vihoviimeist' on.
NATHAN. Ei, dervishi, ei sentään!
DERVISHI. Teidän helppoa on haastaa. Mit' annatte, jos saatte
paikkani?
NATHAN. Se mitä tuottaa sulle?
DERVISHI. Minulle? Vain tyhjää! Te, te siitä hyötyisitte. Kun luode
kassass' on -- ja usein on se -- te siihen vuoksen luotte omillanne ja
korot mielin määrin otatte.

NATHAN. Ja koron koron korot?
DERVISHI. Niinpä niin!
NATHAN. Pääomani vain korkoja ois vihdoin --
DERVISHI. Se eikö houkuta? Siis erokirja koht' ystävyydellemme
kirjoittakaa! Ma teihin luotin suuresti.
NATHAN. Vai niin? Mitenkä? Kuinka niin?
DERVISHI. Ett' auttaisitte mua kunnialla virkaa hoitamaan; ett' aina
kassanne ois avoin mulle. -- Epäättekö?
NATHAN. No, ymmärrystä hiukan! Eroitus huomaa! -- Sulle -- miksi
ei? Al-Hafi dervishi ain' asioineen mun luo on tervetullut. Vaan
Al-Hafi sulttaanin defterdar, ma jolle -- joka --
DERVISHI. Sit' enkö arvannut? Teiss' ymmärrys ja hyvyys aina
tasapainoss' ovat! Vaan vartokaas! Nyt Hafin kahtia te jaatte, vaan hän
kohta yks on jälleen. -- Kas, Saladin näin loistoon puki minut. Tään
puvun, ennenkuin se haalistuu tai repaleiksi muuttuu dervishin, sen
nostan naulaan Jerusalemissa ja kuumaa hiekkarantaa Ganges-virran
pian mestareineni käyn paljain jaloin.
NATHAN. Sa laises oot!
DERVISHI. Ja pelaan shakkia.
NATHAN. Se onnes!
DERVISHI. Arvatkaas, mi lahjoi minut? Mun kerjuuniko jotta loppuis
jo? Jott' itse kerjureille komeilla ja tuokiossa ylvään kerjurin rikkaaksi
poloiseksi muuttaa voisin!
NATHAN. Ei sentään tuo.
DERVISHI. Vaan juttu rumempi! Imartelua maistoin ensi kerran ma
Saladinin hyvän luulon vuoksi. --

NATHAN. Jok' on?
DERVISHI. 'Vain kerjuri voi kerjurin miel' alat tietää; kerjurille almun
vain kerjuri voi taitavasti antaa. -- Ol' edeltäjäs liian kylmä, kova, --
hän sanoo. -- Tylyst' antoi hän, jos antoi; anojan ensin tuiki tutki hän, ei
siihen koskaan tyytynyt, ett' tietää vain puutteen sai, vaan vaati selville
myös puutteen syyn, ja sitten saidan tavoin syyn tämän mukaan rovon
punnitsi. Niin ei Al-Hafi tee! Mun lempeyteni ei Hafiss' ilmene niin
tylynä! Ei ole hän kuin tukkeutunut putki, mi lähteen veden kirkkaan,
hiljaisen niin sameana esiin pärskyttää. Mun lailla tuntee, ajattelee
Hafi!' -- Niin linnustajan pilli houkutteli, ja hölmö ansaan takertui. --
Ma narri, ma narrin narri!
NATHAN. Tyynnä, dervishini, vain tyynnä!
DERVISHI. Mitä! Eikö ole narri, satojatuhansia ihmisiä ken sortaa,
nylkee, tappaa, kiduttaa, vaan yksille on muka ihmisrakas? Ken matkii
taivaan Herran lempeyttä, mi päivänpaisteen, sateen vuodattaa eroa
tekemättä yli pahain ja yli hyväin, erämaan ja pellon, -- vaikk' kättä
täyttä Herran häll' ei ole: hän eikö narri, narri ole? Eikö?
NATHAN. Jo riittää! Lakkaa!
DERVISHI. Suokaa näyttää mun, mik' itsekin oon narri! -- Eikö narri
hän ole, joka tuosta narriudesta viel' etsii hyvän puolen, jotta vois tuon
hyvän puolen vuoksi osaa ottaa myös itse tähän narriuteen? Vai mitä se
ois?
NATHAN. Al-Hafi, joutuin pakene taas erämaahasi! Mä pelkään, että
ihmisten keskellä voit unhoittaa pian ihmisyytes.
DERVISHI. Sitä itsekin mä pelkään. Hyvästi!
NATHAN. Noin äkin pois? -- Al-Hafi, karkaako sult' erämaas? Hoi,
varrohan! -- Al-Hafi, kuule mua! -- Pois meni. Kysellyt mä hältä oisin
niin mielelläni ritaristamme. Hän miehen tuntenee.
NELJÄS KOHTAUS.

DAJA, rientäen esiin. NATHAN.
DAJA. Oi Nathan, Nathan!
NATHAN. Mik' on nyt?
DAJA. Hän on näkyvissä taas On näkyvissä taas!
NATHAN. Ken, Daja, ken?
DAJA. Hän! hän!
NATHAN. Ain' näkyneehän joku hän! Vai teidän 'hänkö' vain on 'hän'?
-- Vaikk' oisi hän enkeli, ei niin saa olla, ei!
DAJA. Eestaas hän palmuin alla astelee ja taittaa silloin tällöin taatelin.
NATHAN. Ja syö? -- Kuin mies? Kuin ritari?
DAJA. Mua miksi taas kiusaatte? -- Jo Rechan valpas silmä tiheiden
palmuin takaa hänet keksi, vain häntä vartioi. -- Te oitis menkää luo
hänen, -- Recha pyytää, vannottaa. Oi heti! Recha ikkunasta viittaa, hän
käykö kohden vaiko loittonee. Oi heti!
NATHAN. Selästäkö kameelin näin suoraan?