Nathan Viisas | Page 3

No niin. -- Niin tosin sanotaan, -- vaan myös, ett' oli Saladin
siks armahtanut ritarin, kun niin näköinen hän oli sulttaanin veljen
erään, rakkaimman. Vaan kun jo parikymmentä on vuotta tää veli ollut
vainaa -- nimeään en muista, enkä minne kuoli hän --: niin tuntuu --
tuntuu uskomattomalta, ett' asiassa jotain perää ois.
NATHAN. Oh, Daja, miks niin uskomattomalta? Et halunne kai --
kuten tosin näyttää -- viel' uskomattomampaa uskoa? Ken sisaruksiansa
kaikkia niin rakastaa kuin Saladin, hän eikö ois nuorempana jotain
veljeään ylitse kaiken voinut rakastaa? -- Kaht' eikö miestä
samannäköist' oisi? -- Tai olematon onko vanha tunne? -- Ja milloin
vaikuttamasta kuin ennen se lakkaa? -- Uskomatont' onko tässä? -- Se
ihmett' ei lie sulle viisas Daja; vaan sinun ihmees uskon tarvitsevat ...
tai ansaitsevat, tahdoin sanoa.
DAJA. Mua pilkkaatte.
NATHAN. Kun sinä mua pilkkaat. Vaan silti, Recha, pelastuksesi on
ihme, mahdollinen Hälle vain, jok' aikeet ankarimmat kuninkaiden ja
suunnitelmat suurimmatkin ohjaa kuin leikillään -- tai ehkä pilkoillaan
-- säikeillä heikoimmilla.
RECHA. Rakas isä, jos erhetyn, en toki mielikseni mä erhety.
NATHAN. Et: oppiahan otat! -- Näes, otsan kaarros sen- tai
tämänlainen, se taikka tämä nenän korkeus; ja teräväin tai tylsäin
kulmaluiden ylitse käyvä kulmakarvain kaari sen tai sen verran käyrä;

viiva, ryppy, pykälä, kulma -- tunnus turha vain eurooppalaisen villin
kasvoilla: jo tulelta sa säilyt Aasiassa! _Siin'_ eikö ihme, ihmeenetsijät?
Miks enkeleitä siihen vaivata?
DAJA. Kysyä pyydän, Nathan: mitä haittaa, jos enkeliksi uskoo
ennemmin kuin ihmiseksi pelastuksen tuojan? Niin eikö pelastuksen
alkusyy, käsittämätön, lähemmältä tunnu?
NATHAN. Vain korskaa, korskaa pelkkää! Rautaruukku niin
mielellänsä nousis ahjosta hopeapihdeissä, jott' itsekin hopeamaljalta se
näyttäis. -- Pah! -- Ja mitä haittaa? kysyt, mitä haittaa? Mä kysyn
vastaan: mitä hyödyttää? Näes tuntos' Herran läheisyydest' on
mielettömyyttä taikka Herran pilkkaa. -- Vaan sepä haittaa; haittaa
sittenkin. -- Mua kuulkaas! Rechan pelastajaa varmaan -- hän olkoon
enkeli tai ihminen -- te, sinä varsinkin, niin ylevästi kuin suinkin
mielisitte palkita? Vai mitä? -- Mutta enkeliä kuinka te kyllin
voisittekaan palkita? Rukoilla, kiittää häntä huokaillen ja hänen
ihailuunsa sulaa voitte, ja hänen päivänänsä paastota ja jakaa almuja. --
Mut tyhjää kaikki! -- Ma luulen, itse lähimäisinenne siin' enemmän te
voitatte kuin hän. Ei paastoistanne liho, almuistanne ei hyödy hän, ei
häntä jalommaksi tee ihastuksenne, ei mahtavammaks rukouksenne.
Mutta ihmisen!
DAJA. Niin, josp' ois ihminen, hän enemmän sois meille tilaisuutta
palveluksiin. Ja kuinka sitä kaipasimmekaan! Mut eihän tahtonut, ei
tarvinnut hän yhtään mitään, omaan itseensä hän tyytyi, kuten enkeli
vain tyytyy, kuin enkeli vain voi...
RECHA. Kun vihdoin katos...
NATHAN. Katosi? Kuinka katos? Palmuin alla hänt' eikö enää näy?
Vai ootteko jo häntä etempääkin etsineet?
DAJA. No emme kyllä.
NATHAN. Ette? Ette, Daja? Kas, mitä haittaa! Julmat haaveilijat! Josp'
on se enkeli nyt -- sairaana! --

RECHA. Sairaana!
DAJA. Sairaana! Ei, älkää toki!
RECHA. Mua kylmä karmii! Daja, koetas, kuin jää on otsani, niin
lämmin muulloin!
NATHAN. On tottumaton ilmanalaamme tuo nuori frankki, tottumaton
nälkään, säätynsä kovaan työhön, valvontaan.
RECHA. Sairaana!
DAJA. Nathan niin vain arvelee.
NATHAN. Hän yksin on, ei ystävää, ei rahaa, joll' ystävän vois
palkata!
RECHA. Ah isä!
NATHAN. Hän toivotonna, vailla lohdutusta, ja tuskain, kuolon
saalihina makaa!
RECHA. Ah missä?
NATHAN. Mies, jok' alttiiks itsensä soi liekeille vuoks aivan
ventovieraan -- vuoks ihmisen --
DAJA. Ah, Rechaa säälikää!
NATHAN. Ei tuntea, ei edes nähdä häntä, pelastamaansa, vaivat
kiitoksen häneltä säästäin...
DAJA. Säälikää jo Rechaa!
NATHAN. Ei pyydä nähdä ees, vaikk' uudelleen sen sais hän
pelastaakseen -- mutta onhan hän ihminen...
DAJA. Jo riittää! Katsokaas!

NATHAN. Häll' ainut lohtu kuollessaan on muisto tään teon!
DAJA. Riittää! Surmaattehan Rechan!
NATHAN. Sä hänet surmasit! Noin oisit voinut sä hänet surmaan
syöstä. -- Recha, Recha! En tarjoo myrkkyä, vaan lääkkeen sulle. Hän,
pelastajas, elää -- toivu siis! Ei liene sairaskaan -- ei edes sairas!
DAJA. Ei kuollut, sairas? Eikö?
NATHAN. Varmaan ei! Jumala täällä tehdyn hyvän täällä myös
palkitsee. -- Nyt lähde! -- Käsitätkö, kuin paljon hyvää työtä helpompaa
on harras haaveilu? Kuin mielellään veltoinkin haaveilua harrastaa, jott'
ei -- vaikk' itselleenkin usein syy on hämärä -- jäis aikaa hyviin töihin?
RECHA. Ah, isä, älkää enää koskaan yksin Rechaanne jättäkö! -- Vaan
ritarihan voi matkallakin olla?
NATHAN. Voipa kyllä! Nyt menkää! Tuolla kameeleini luona ma
uteliaan muhamettilaisen nään seisovan, -- ken lie?
DAJA. Kas, dervishinne!
NATHAN. Ken?
DAJA. Shakkitoverinne, dervishi!
NATHAN. Al-Hafi? Tuo Al-Hafi?
DAJA. Sulttaanin rahastonhoitaja.
NATHAN. Hän! Näätkö unta? Et, -- todella! Hän on se! Tänne käy. Te
pian sisään! Mitä saanen kuulla!
KOLMAS KOHTAUS.
NATHAN ja DERVISHI.
DERVISHI. Niin, ällistelkää suurin silmin vain!

NATHAN. Sinäkö? Näänkö oikein? Dervishi noin loistava!
DERVISHI. Miks' en? Vai eikö mitään, ei mitään dervishistä tehdä
vois?
NATHAN. No totta vois! Mut aina luullut oon, ett' aito dervishi ei salli
tehdä itsestään mitään.
DERVISHI. Kautta profeetan! En aito dervishi lie varmaankaan. Vaan
milloin täytyy --
NATHAN. Täytyy? Dervishinkö? Ei täydy kenenkään -- miks
dervishin? Ja mitä täytyis?
DERVISHI. Mitä anotaan ja mikä oikeaa on