Nathan Viisas | Page 2

meit' apuun huusi. Miesnä
menneenä jo häntä pidimme, kun äkist' esiin hän lieskain läpi ilmestyy
ja Rechaa väkevin käsin kantaa. Kiitos, riemu ei häntä liikuta ja

kylmänä hän saaliins' alas laskee, -- väkijoukkoon pois katoaa!
NATHAN. Ei ainiaaksi, toivon.
DAJA. Taas näimme sitten lähipäivinä tuoll' astelevan hänen alla
palmuin, jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa. Hänt' ihastuen menin
kiittämään ja pyysin, vannotin, ett' edes kerran viel' armaan tyttölapsen
luokse saapuis, jok' ei saa rauhaa, ellei jalkain juureen saa hälle tuoda
kyynelkiitostaan.
NATHAN. Kuin kävi?
DAJA. Turhaa! Kuuro hän on meille, mua varsinkin vain katkerasti
pilkkas...
NATHAN. Te siitä säikähtäin...
DAJA. Ei ensinkään! Ma joka päivä uudest' yritin ja joka päivä uutta
pilkkaa kestin. Mit' oonkaan sietänyt! Mit' olinkaan viel' lisää valmis
kärsimään! Vaan kauan hän kartellut jo noit' on palmuja, jotk'
ympäröivät Vapahtajan hautaa; ja missä piilee hän, ei kukaan tiedä. --
Mit' aprikoitte?
NATHAN. Sitä aprikoin, mi vaikutus voi sieluun sellaiseen kuin
Rechan olla tällä. Halveksuntaa sen kestää, jolle sydän vaatii suomaan
niin suuren arvon! Siten kiintyä ja kohta siten hyljityksi tulla! -- Saa
kyllin pää ja sydän kiistää siinä, vihaanko vaipua vai synkkään tuskaan.
Ei aina kumpaankaan. Voi taistelu lopulta haaveiluksi raueta, ja silloin
pää ja sydän keskenään osia vaihtavat -- mi pahaks koituu! -- Näin
Rechan laita on, jos hänet tunnen: hän haaveilee.
DAJA. Vaan kuinka hurskaasti, kuink' armaasti!
NATHAN. Se haaveilua silti!
DAJA. Varsinkin eräs -- haave, niin jos tahtoo -- kaunistaa häntä.
Hänestä ei ole maan lapsi, maallinen, tuo ritari; vaan enkeli, jot' uskoi
lasna jo hän pienen sydämensä suojaajaksi, se pilvivaippansa ol' yltään

luonut ja tuless' ympärillään liidellyt, mut äkisti se ristiritarina esille
astui. -- Miksi hymyillä? Tai hymyilkää, -- ja houre kallis hälle tuo
jättäkää, jot' ei mun uskoni, ei teidän eikä muslemien kiellä.
NATHAN. On mullekin se kallis! Hyvä Daja, käy, katso, voinko
puhutella häntä. -- Ja sitten korskan suojaenkelin mä etsin sen. Jos vielä
suvaitsee tääll' luonamme hän viipyä, jos vielä ritariks ilmenee niin
töykeäksi, mä hänet löydän varmaan ja tuon tänne.
DAJA. On aie rohkea.
NATHAN. Jos sitten käy, sijalle kalliin houreen kallis totuus, -- mua
usko, Daja, rakkaamp' enkeliä on aina ihmiselle ihminen -- et minuun
suuttune, jos toipuu hän ja lakkaa haaveksimast' enkeleitä --?
DAJA. Niin hyvä ootte ja niin paha sentään! Mä menen! -- Kas, hän
tuolla itse saapuu!
TOINEN KOHTAUS.
RECHA ja EDELLISET.
RECHA. Isäni, kokonaan siis palaattehan Mä teidän luulin edelt'
äänenne vain lähettäneen. Missä viivyitte? Mitk' erämaat ja vuoret,
virrat vielä meit' eroittaa? Vaikk' elämme niin liki, miks ette riennä
Rechaa syleilemään? Vaikk' uhriksi jäi liekkein polo Recha! -- Ei, oli,
oli jäädä! Tyyntykää! Oi, kauheaa on kuolla liekkeihin!
NATHAN. Mun armas lapseni!
RECHA. Yl' Eufratin ja Tigriin, Jordanin vei tienne teidät, -- ja kuinka
monen muunkin veden yli? -- Kuink' usein, ennenkuin mua tuli uhkas,
vapisin tähtenne! Mut armolta ja onnelta nyt tuntuis veteen-kuolo,
senjälkeen kuin mua tuli uhkasi. -- Vaan pelastunut oottehan ja minä,
myös minä! Kuinka iloll' ylistämme nyt Herraa! Tueks teidän purtenne
petollisilla virtain vesillä Hän näkymättömän soi enkelinsä. Hän, Hän
se viittasi mun enkelini mua valkosiivin, näkyväisenä tulesta
pelastamaan --

NATHAN (syrjään). Valkosiivin! Niin, valkovaippaansa pit' edessään
tuo ritari.
RECHA. -- mua valkosiiven leyhkein tulelta näkyväisnä turvaamaan. --
Niin kasvoista ma kasvoihin näin hänet, näin enkelin, näin oman
enkelini.
NATHAN. Sen ansaitsisit, etkä enkeliä sä näkis kauniimmaks kuin
sinut hän.
RECHA (hymyillen). Ket' imartelette nyt, isä, ketä? Mun enkeliäni vai
itseänne?
NATHAN. Vaan jos tuon hyvän sulle tehnyt ois vain mies, vain
luonnon luoma ihminen: ois sinust' enkeli hän, varmaan ois.
RECHA. Ei sellainen hän ollut enkeli, ei, todellinen, aivan todellinen!
Omista puheistanne uskon sain mä enkeleihin, ihmeihin, joit' tekee
Jumala rakkautemme hyvitteeksi. Mä Häntä rakastanhan.
NATHAN. Ja Hän sua, ja joka hetki ihmeit' tekee sulle ja sinun laisilles,
-- niin, ikuisesti on tehnyt.
RECHA. Tuota mielelläni kuulen.
NATHAN. Kai sinust' arki-luonnollista liian ois ajatella: pelastajas oli
vain, ristiritari; mut eikö silti se ihme ois? -- On korkein ihme, että niin
jokapäiväisiksi tosi-ihmeet voi tulla -- täytyy tulla. Ja jos ei yleistä
ihmettä sit' oisi lainkaan, täysikäinen ei varmaan koskaan ihmeeks
sanoisi, mitä siksi sanoo lapsi, jok' avosuin vain tavatonta tarkkaa ja
uutukaista.
DAJA (Nathanille). Hällä ilmankin on aivot kiihtyneet, te aiotteko
noill' ylevyyksillänne kerrassaan ne särkeä?
NATHAN. Ei huolta! -- Eikö ihmeeks se riitä Rechalle, ett' ihminen
pelasti hänet, mies, jonk' itsensä pelasti ihme vain, niin, suuri ihme!
Sill' onko kuultu, ett' ois armahtanut Saladin yhtään ristiritaria? Tai

hältä ykskään ristiritari ees pyytäis, toivois armahdusta? Hälle ees
tarjois vapaudestaan kalliimpaa kuin nahkavyötään taikka tikaria?
RECHA. Kas siinä näätte, isä! -- Juuri siks ei hän ollut ritari, vain
näytti siltä. -- Jerusalemissa jos kuolo vain jokaista ristiritaria vartoo,
jos siellä ykskään heistä vapaana ei käydä voi: kuink' yöllä joku heistä
voi minut ehdoin tahdoin pelastaa?
NATHAN. Kas kas, sit' älyä? Nyt puhu, Daja. Sä tiesithän, ett' oli
vankina hän tuotu tänne. Lisääkin kai tiennet.
DAJA.