Naimisen juoruja | Page 5

äiti!
"Te ette puhu, äiti, oikeen, ettekä ymmärrä koko asiasta mitään; siveys
maksaa ihmisellä enemmän kuin raha-tuhannet", sanoi Martti
kauhistuen.
"Kyllä kuulen, että olet uppiniskainen, mutta minä sanon sinulle: jos
sinä nait Kolkin tyttären, niin minä teen sinun perinnöttömäksi", uhkasi
isä.
"Se on kyllä ikävä asia, isä kulta, mutta minun täytyy myös totuus
tunnustaa: minä en saata erota Ainasta, vaikka menettäisin sentähden
puolen maailmaa", sanoi Martti lujasti.
"Tuommoisesta ihmisestä!" sanoi äiti.
"Minkälaisesta ihmisestä?" kysyi Martti.
"Semmoisesta, joka on köyhä kuin rotta ja vielä kaupan päälle -- varas.
Semmoista se on sinun kehuttu sivistyksesi! Niin kauvan härsytit,
kelvotoin, että saat kuulla suomea, hävytöin! Niin kauvan kun me
elämme, et sitä saa -- äläpäs ihminen! pahan-tapainen ja köyhä rotta",
sanoi Katru tulistuen.
"Älkää hyvä äiti uskoko kaikkia mitä kuulette; eivät asiat niin ole",
sanoi Martti ja lähti kauhistuen pois.
"Nyt saat hedelmät niittää siitä, kun toimitit ja otit Martille lyijykynän.
Minun vahva uskoni on se, että jos hän ei olisi sitä saanut, ei hän olisi
noin uppiniskainen, kuin hän nyt on, eikä rakentaisi tuommoisia

naimiskauppoja, sillä ei hänellä olisi semmoisia houreita päässä, kuin
hänellä nyt on. Ei hän enään muusta puhukaan, kuin sivistyksestä, ja
yökaudet hän tonkii noita kirjojansa, joita hän Kolkilta käy lainaan
noutamassa, ja toisia kirjoja hän viepi, kun toisia noutaa. Niiden
ääressä hän nuijottaa ja nokottaa, niin ett'ei kuule eikä näe mitään.
Kaikki ne semmoiset lorukirjat saisi viskata tuleen, sillä niissä ei ole
yhtään Jumalan sanaa, ei yhtään. Tuo kaikki on aivan sen kirotun
lyijykynän työtä ja mutkitta se on sanottu: ei Martti olisi mieltynyt
Kolkin tyttäreen, jos ei hän olisi saanut lyijykynää", sanoi Katru Martin
pois mentyä.
"Saattaa kyllä olla mahdollista, että asiat niin ovat, sillä Kolkin tytärkin
on laillaan kouluutettu, jos kohtakin turhuuteen. Kolkki on kaikki
kakaransa opettanut kirjoittamaan, rätnäämään ja Jumalako sen tietää
mitä loruja hän heille opettanee. Jos Martti ei olisi oppinut
kirjoittamaan, rätnäämään ja noita loruja lukemaan, ei hän luultavasti
olisi niistä omaisuuksista muissakaan ihmisissä piitannut mitään. Jos
minä olisin tietänyt, että lyijykynä siihen suuntaan vaikuttaa, en ikänä
olisi sitä hänelle ostanut. Mutta täytyy olla vasta varovampi ja katso,
ett'eivät Esko ja Hannu niitä saisi. He ovatkin tottelevaisia lapsia ja
tekevät niinkuin näkevät meidänkin tekevän", puheli Kirri, katuen
lyijykynän ostoaan!
"Et uskonut silloinkaan minua, vaikka minä olin lyijykynän ostoa
vastaan minkä voin, nyt on uskomisesi jo liian myöhäistä", sanoi Katru
miehellensä.
"Pojalla oli semmoinen halu, että hevosen perässäki ollessaan kirjoitteli
risun nokalla kaikki lumihangetkin täyteen ja piirteli ihmisen ja
eläinten kuvia. Sitten kun hän voi itse jonkun pennin rahaa saada, osti
hän paperia, mutta hänellä ei ollut millä hän olisi piirustellnt tuohon
saatuun paperiinsa. Silloin rupesi poika minua kärttämään, että ostaisin
hänelle lyijykynän. Kolkki kehoitti minua tyydyttämään pojan
opinhalua ja minä tein tuon tuhman kauppani. Mutta kun poika sai tuon
lyijykynän, silloinkos vasta työ tuli; niiden ääressä hän istui, piirteli ja
rapasi, kun vähäkään oli joutoaikaa; pyhä-iltoinakaan ei hän joutanut
ottamaan osaa toisien poikasien leikkeihin, itsekseen vaan piirteli ja

rapasi", selitteli Kirri, voitettuna akkansa puheelta ja omalta
tunnoltansa.
"Sievästi asiat kutoutuivat yhteen! Kolkki on viittana poikamme
turhaan ja turmiolliseen oppiin. Tuo turha oppi rakentaa tien, joka
lähtee meiltä ja päättyy Kolkkilaan. Tuota tietä myöden on
onnettomuus ja perikato tullut meille. Ei miehisen miehen pitäisi olla
jokaisen naurettavana. -- Mutta ethän sinä puhunutkaan Martille
Sussosta mitään!" nuhteli Katru miestään.
"Olihan sopimatoin aika semmoiselle työlle. Silloin pitää olla
paremmalla tuulella, että puhet paremmin vaikuttaisi. Tiedäthän
poikamme olevan herkkä-luontoisen, hänen kanssaan pitää varovasti
menetellä, onhan meillä aikaa", neuvotteli Kirri. Niin kului se ilta
loppuun.
Heti aamulla tuli Lillu huoneesen, Hän oli hyvin teko-arkana ja koki
nilkuttaa rämpätä!
"Hyvää päivää, isäntä ja emäntä kulta! Kävin tuolla Kolkkilassa, niin
pistäysin täälläkin käymään", sanoi Lillu huoneesen tultuansa.
"Istu Lillu!"' kehoitti Katru.
"Voi hyvä juu! tuota emäntää. Miksi te olette aina minulle niin hyvä ja
soma? Minä en joutaisi istumaan, sillä minun pitäisi vielä käydä
monessa paikassa", sanoi Lillu teeskennellen.
"Istuhan nyt toki, Lillu! eihän niin kiirettä liene. Sinä tulet juuri
Kolkkilasta, josta meillä vasta oli tässä puhet; sinä ehkä tiedät sieltä
yhtä ja toista uutta, joita me juuri parahiksi tarvitsemme", kehoitti häntä
Katru toistamiseen.
"Te olette minulle aina paremmat kuin muut ihmiset!" sanoi Lillu
ryiskellen ja hierustellen itseänsä istumaan.
"Mitä sinne Kolkkilaan sitten kuuluu?" kysyi Katru, iskien Lillulle
salaa silmää.

"Eipä tuonne mitään erinomaisia kuulu. Aina tuo tuli kylästä", sanoi
Lillu, vastaten emännän silmäniskuun.
"Mistä kylästä?" kysyi Katru hätäisesti.
"Torpalta", sanoi Lillu ryiskellen.
"Tiesitkö mitä hän siellä kävi?" kysyi taas Katru.
"Voi kuulkaasta hyvä isäntä ja emäntä -- en minä sentään puhu,
sanottaisiin minun sitten juorunneen", sanoi Lillu, katkaisten puheensa.
"Puhu vaan, Lillu! ei se tästä sen etemmäksi mene, eikä sinun tarvitse
isäntää ujostella", sanoi Katru.
"Älä suinkaan minua ujostele, Lillu, puhu vaan hälkyilemättä suusi
puhtaaksi!" kehoitti isäntäkin.
"Torpan akka sanoi Ainan käyneen häneltä paidan ompeluksia
noutamassa", alkoi Lillu.
"Olikohan ne omia ompeluksiansa?" kysyi Katru.
"Omiansa tietenkin", vakuutti Lillu.
"Niinkö hän on kelvotoin