Muuan markkinamies | Page 7

hän vain tahtoi nähdä, vieläkö muistaisi ne
yhtä tarkalleen kuin ennen ja olivatko ne tässä kirjassa niinkuin siinä,
joka hänellä oli.
Minä vain yhä enemmän kummastelin, ja kun sain vähän sananvuoroa,
niin kysyin, oliko hän nämä kaikki ennen lukenut, vai mistä hän oli ne
oppinut.
Melkein riemuiten huudahti hän:
--Sen kirjan minä osaisin melkein kannesta kanteen ja jos mistä
kysyisitte, niin minä--! Ja hän innostui taas lukemaan, ja kuta enemmän
hän luki, sitä enemmän hän innostui.
Tuskin olisin tuntenut samaksi mieheksi tätä, joka tuossa nyt
Kantelettaren runoja luki, ja sitä, joka torilla ihmisiä omilla
runonpätkillään huvitteli. Nyt loisti hänen silmissään rudellinen
innostus, silloin niiden ympärykset olivat vetäytyneet pilkallisiin
kureisiin. Eikä hän oikeastaan lukenut, vaan puoleksi luki ja puoleksi
lauloi. Minä en ollut koskaan kuullut vanhoja runoja laulettavan, mutta
kuvailin, että samalla lailla lienee entisenkin laulajan luonto noussut,
kun tuli tulinen hetki ja innostuttavat sanat sanottavaksi.

--Oletteko kuullut kenenkä näitä runoja laulavankin, koska näytte
osaavan niitä laulaakin? kysyin minä.
--No--niin,--sanoi hän ja vetäytyi hämillään ja melkeinpä häpeissään
entiselle sijalleen lämpiävän uunin eteen.--Antakaa anteeksi, että minä
tässä vähän liiemmältä rietaannuin, mutta ei herran pidä silti siitä
minua ... en minä ole keltään nuottia kuullut, en ole kuullut luettavan
enkä laulettavan ... kukapa näitä laulaisi? Mutta kun minä niitä rupesin
lukemaan, niin sitten tuli minulle nuottikin sanojen mukaan, liekö oikea
vai ei. Minulla on semmoinen kimpoilevainen luonto, että kun se vain
näin hyppelemään pääsee, niin ei tahdo heretä ja sille ovat ihmiset
monta kertaa nauraneet.
Hän jäi istumaan, pää käsien väliin painettuna, enkä minä tiennyt, mitä
hänelle vastaisin. Hän luuli varmaankin tuossa innostuksissa ollessaan
näyttäneensä naurettavalta.
Me olimme molemmat kappaleen aikaa vaiti, kunnes minä, jotain
sanoakseni, kysäisin, tunsiko hän muutaman Alpertti Suomalaisen, joka
oli hänkin Pyhäjärveltä ja joka oli minun kanssani käynyt samaa
koulua.
--Senkö minun velipuoleni, joka nyt on pappina?
--Onko hän teidän velipuolenne?
--Onhan se, tai minähän oikeutta myöten olen hänen velipuolensa. Me
olemme kumpainenkin Kankaanpään lautamiehen poikia, vaikka:
Toinen on keinussa soudettu, toinen on lehdosta noudettu; toisen äit' oli
vihille viety, toisen kantaja piikana pietty.
Hän vaipui jälleen äänettömyyteensä ja tuijotti kankeasti hehkuvaan
tulennokseen.--Minä kohensin kekäleitä, ja kun muuan paakku taas
kimmahti maahan, nosti hän sen sieltä vikkelästi ja nakkasi takaisin
uuniin. Minä siirsin istuimeni likemmä uunin suuta ja istuuduin hänen
eteensä.
--Alpertti on nyt pappina, sanoin minä jonkun ajan kuluttua.
--Niinhän se on, sanoi hän ja lisäsi sitten verkalleen: Pappinahan se
on.--Tehdäänkö teistäkin pappi?--ja hän tarkasteli minua melkein
epäillen.
Minä vastasin, etten ollut siksi aikonut.
--Minä vain ilman kysyin, sanoi hän,--mutta eikö se olisi hyvä virka se
papin virka?--Hän ei tätä kysynyt, niinkuin muut talonpojat,
sydämellisellä hartaudella, vaan puolella ivalla.

--Mutta miksikä virkamieheksi sitä sitten aiotte, jos ette papiksi?
En vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyin vuorostani, oliko
hänestä papin virka todellakin paras virka.
Hän kurkottautui aivan lähelle minua ja puhui melkein supattavalla
äänellä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.
--Kuulkaas, hyvä herra ... sanokaas te, joka tiedätte, eikö siellä
Helsingissä kaikkia typerimpiä miehiä hylätä papin kouluun ... joista ei
jaksa muuta tulla?
Siihen minä sanoin, että saattaa niitä olla typeriä papeissakin.
--Jos on viisaitakin, keskeytti hän. Niin, niin, kyllä niissä on viisaitakin,
mutta sen minä olen nähnyt omasta velipuolestani, että tulee se pappi
typerämmästäkin, kun on tullakseen. Vai lienenkö minä itse niin typerä,
etten ymmärrä sitä sille viisauden merkiksi, josta kerran pappi tehdään...
(Hänen silmissään vaihteli koko ajan noita omituisia ivan ja pilkan
sekaisia väreitä.)--Mutta toisekseen minä olen sitäkin ajatellut, että
mitähän minustakin olisi tullut, jos isä olisi pannut velipuolen
paimeneen ja laittanut minut kouluun--pappikohan vai mikä?
--Olisiko teillä ollut halua oppimaan? kysyin minä.
--Haluako oppimaan!--Kysykää sitä koulumestarilta, se kyllä tietää
sanoa, oliko Sampalla hyvä pää vai oliko huono, ja oliko sillä halua.
Mutta vainajahan se jo onkin se kumarahartiainen mies.--Mutta
saatanhan minä sen itsekin sanoa, että oli minulla silloin pikku poikana
jo semmoinen muistikin, ettei monella ole. Kun vain kerrankaan jotain
luin, niin opin sen kohta melkein ulkoa, ja jos kahteen kertaan laskin
läpi, niin en sanaankaan takertunut. Ja kun joskus kirkkoon pääsin, niin
sieltä tultuani kertasin mummolle papin saarnan sanasta sanaan, eikä
mitään jäänyt pois. Joka kinkerissä minua kiitettiin, ja minä olin jo
»viidennessä pääkappaleessa», kun velipuoli vasta »käskyjä» opetteli.
Mutta siitä se kuitenkin pappi tuli ja minusta vain tämmöinen rentale
eikä muuta.
--Elääkö teillä äiti vielä? kysyin minä.
--Äiti haudattiin samana päivänä, kuin minut kastettiin. Mutta mummo,
riiteli lautamieheltä eläkkeen, ja siitä ohtinasta se. meitä sitten kotonaan
piti. Mummo harjasi talvikaudet liinoja saunassa, ja kun minä aloin
askareelle kyetä, niin pantiin äpäräpoika karjaa paimentamaan, mutta
samaan aikaan laitettiin oikeampi poika kouluun.
--Ja ettekö sitten saanut mitään oppia ja lukea?

--Sainhan minä, minkä sain, mutta jos vähäisen sain, niin enempää teki
mieleni. Siellä lautamiehessä oli sinä kesänä, kun poika syksyllä
pantiin kouluun, muuan semmoinen maisteri, joka opetti Alpertille
rätinkiä ja latinankieltä, ja se antoi minulle muutamia kirjoja, kun näki,
että niitä niin mieleni teki. Ja se kanssa sanoi, että minulla on