Muuan markkinamies | Page 6

tuijottaen. Mutta vaikka
hänen ajatuksensa näyttivät kaukana muualla harhailevan, huomasi hän
kuitenkin jokaisen tulipaakun, joka kuusisista haloista sattui lattialle

lentämään, ja heitti sen kohta hyppysillään uuniin takaisin.
Kotvasen kuluttua minä kysäisin, eikö häntä haluttaisi panna palamaan.
Hän säpsähti kuin unestaan herätetty ja pyyhkäisi otsaansa.
--Ka, täälläkö minä olen ... minä en muistanutkaan ... palamaanko?
Enpä hänestä nyt.--Vaan elkää pahaksenne panko, että minä olen tänne
näin vain ventovieraan huoneeseen omin lupini...
--Elkää olko millännekään ... itsehän minä teidät tänne toin.
--Saisinko luvan kysyä, oletteko sitä herra vai mikä? Herraksi te
ainakin olette liika hyvä.
Minä kummastelin tätä ja kysyin, miksi hän niin ajatteli.
--No, herraksi tai talonpojaksi ... yhdenlaisia ne minusta kaikki on,
mutta te olette kuitenkin toisenlainen... Ei sitä tuolla lailla kuin te joka
mies tämmöistä kutaletta kuleta ja hoida. Etsii juopuneen hullun hatun
ja kulettaa hänet itsensä sitten kotiinsa.
--Se Nilsiän mieshän se teidän hattunne etsi, sanoin minä, ja minä en
muuta kuin sen vain toin teille.--Mutta miksi te sitä kyytiä tiehenne
syöksyitte sieltä torilta?
--Silloinko, kun ne nostivat siellä ja hurrasivat kuin narria?
Hän ei nyt joutunutkaan raivoihinsa niinkuin äsken, ja se oli minusta
vielä kummempaa kuin se, että hän ensin joutui, vaikka en osannut
kumpaankaan syytä keksiä, enemmän kuin siihenkään, miksi hän
semmoisella kamalalla äänellä silloin kirkaisi, kun syöksyi tiehensä
nostomiestensä käsistä. Päinvastoin kutistui hän nyt aivan kumaraksi
tuossa uunin edessä istuessaan ja painoi miltei nyyhkien kasvonsa
käsiinsä. Minä annoin hänen taaskin olla rauhassa ja miettiä, mutta
kummakseni hän yht'äkkiä hypähti seisoalleen ja paiskasi molemmat
kätensä olkapäilleni.
--Kuulkaa, hyvä herra, eli mikä lienette. Jos te ette muuten ...
taivaaseen pääsisi ... tahtoisitteko sinne pirujen ja perkeleiden
nostamana päästä?
Hänen äänensä oli itkevän kiihkoinen, ja hän katseli minua, niinkuin
todella olisi luullut, että minä tähän kysymykseen osaisin antaa
vastauksen.
Mutta minä en osannut muuta kuin ihmetellä enkä sanonut
ymmärtäväni, kuinka pirut ihmistä taivaaseen veisivät, joiden aina
ennen olin kuullut heitä helvettiin himoitsevan.
Hän istuutui niinkuin se, jonka ajatuksen juoksua ei ole ollenkaan

käsitetty.
--Niin, niin. Mistäpä sen ymmärtäisittekään ... eihän sitä ymmärrä muut
kuin minä, enkähän minäkään sitä ennen ymmärtänyt. Mutta nyt minä
sen ymmärrän, että kun piru oikein piruksi käy, niin silloin se on
ihmiseen niin ihastuvinansa, että tahtoo sen taivaaseenkin lennättää.
Mutta se taivas on sittenkin pirujen tekemä taivas eikä se mikään taivas
olekaan, vaan se on se syvin helvetti.
Tuota puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja kävellyt pöytäni luo.
--Saisiko näitä teidän kirjojanne katsella? kysyi hän, ja kun minä sanoin,
että hän vain olisi hyvä ja katselisi, alkoi hän niitä selailla. Minusta
näytti, että häntä jollakin tavalla vaivasi se, mitä äsken oli tullut
sanoneeksi, ja että hän nyt haki jotain syytä kääntääkseen puheen
toisaalle.
Hän tavaili muutamien ruotsinkielisten kirjain nimilehtiä samanlaisella
uteliaalla kömpelyydellä, kuin talonpojat niitä tavallisesti tavailevat.
Mutta sitten hän yht'äkkiä laulahti:
--Hyvä oon minä lukija, minä tunnen joka nuotin, mut lautaks
keskipäivälläi lyö silmissäni ruotin--
ja siirrettyään nuo vieraskieliset kirjat syrjään alkoi hän katsella muita.
Yht'äkkiä avautui siinä hänen eteensä Kanteletar, ja kun hän sen näki,
hän ihan kuin olisi säikähtynyt. Mutta sitten leimahti ilon tuli hänen
silmissään ja hän huudahti:
--Siinähän on Kanteletar!
Ja kun hän sen huudahti, hänen äänensä melkein vapisi. Sitten hän
rupesi kirjan lehtiä kuumeentapaisesti selailemaan.
--Katsotaanpas, onko se täälläkin se runo. Täällähän se on, sadannella
seitsemännellä neljättä sivulla. Ka niin, tuoss' on. Ja nyt hän alkoi lukea
seuraavaa runoa, väliin kirjaan katsoen, väliin ulkomuistista, jolloin
hän aina kirjan yli minuun vilkaisi:
--Eipä kasva kaikki lapset, ei ylene yksikänä, niinkuin mie katala
kasvoin, yksipuolinen ylenin, kasvoin lasna armotonna, yksipuolisna
ylenin; kasvoin kuin karankokuusi, nousin kuin noropetäjä, niinkuin
putki puun nojassa, saraheinä sammalsuolla, kaste kaihassa tilassa, vesi
vahteran vajossa. En kasvanut kananmunilla, ylennyt sianlihoilla;
kasvoin kainalopaloilla, täyvyin kaalin tähtehillä veräjillä vierahilla,
uksilla ulisevilla.
Kunp' on eukkoni eläisi, oisi vanhin valvehella, ei se lapsi näin kävisi

nukkavierulla nutulla, karvavieru-kauhtanalla, paha raiska paita päällä;
maata verkani vetäisi, siltoa sinihamonen.
--Eikös se ole mainiota runoa, kun sanoo, että »kasvoin kuin
karankokuusi, nousin kuin noropetäjä», ja kun sitten sanoo, että jos äiti
eläisi, niin »ei se lapsi näin kävisi nukkavierulla nutulla,
karvavieru-kauhtanalla!»
En voinut mielestäni kyllin ihmetellä tuota miestä. Äsken oli hän ollut
ihan masennuksissa, ja nyt hän tuossa luki kauneimpia paikkoja
Kantelettaresta. Vast'ikään hänen muotonsa piirteet olivat olleet aivan
riipuksissa ja silmät välinpitämättömän näköisinä. Nyt se sama mies
seisoi siinä hehkuvin kasvoin minun edessäni ja puhui miltei
liikutuksen itkuun värähtelevällä äänellä.
--Voi, voi! ... se on tämä runo niin ... minä sitä parempaa en tiedä
missään! Se on ihan kuin minä olisin sen itsestäni tehnyt, jos vain olisin
osannut. Mutta onhan täällä monta muutakin yhtä hyvää! Entäs tämä,
joka on täällä vähän etempänä. En minä sitä nyt näy löytävän, mutta se
on näin--ja hän luki ihan ulkoa muutaman runon, joka tuntui minusta
sekin siltä, että se oli Kantelettaresta.
Ja kun hän oli sen lukenut, hän taas haki käsiinsä toisen ja sitten vielä
kolmannen ja sanoi, että