Muuan markkinamies | Page 5

jo aivan portista pihaan menemäisillään ja jos en olisi siihen
ennättänyt, olisi runoniekka varmaankin saanut viettää yönsä
korttikaarin kylmällä vuoteella ja herätä aamulla unestaan sen
murheellisten seinien sisällä.--Ja kertomatta olisi silloin myöskin jäänyt
se kertomus, jonka hän minulle omasta elämästään kertoi ja jonka minä
tarkasti koetin muistiini painaa.
--Kyllä hänet minusta nähden saatte panna vaikka omaan sänkyynne,
sanoi minulle pääpoliisi, kun kuuli, että tahdoin ottaa miehen omaan
huostaani.--On niitä jo täällä tarpeeksi toisinkin, ja yhä kai tulee. Eikä
tämä ole tainnut vielä muille ennättää pahennusta tehdä, minkä lie
itselleen.--Ja patrullit jättivät meidät siihen kahden kesken seisomaan ja
lähtivät uutta saalista vaanimaan.
Samuli seisoi siinä melkein koukkuun kutistuneena, kädet riipuksissa ja
avopäin.
--Tässä olisi teidän hattunne, sanoin minä ja painoin hatun hänen
päähänsä.
--Mikä?--Missä? Hattuko?--Kuka te olette?--Missä ne ovat ne, jotka
aikoivat minulle kortteerin toimittaa?
--Tulkaa nyt vain minun mukanani ja kiittäkää onneanne, ettette
joutunut sinne, minne nuo aikoivat teidät viedä, sanoin minä.
--Nehän sanoivat vievänsä minut yökortteeriin, kun minä en nyt omaani
osaa ... ne olivat hyviä ihmisiä ... eivätkös olleet?
--Yökortteerihan se on korttikaarikin ja ihmisiähän ne on patrullitkin,
selitin minä taas.
Nyt vasta hän näytti alkavan älytä, mitenkä hänen asiansa olivat ja mitä
hänelle oli tapahtunut. Hän tuijotti kauan aikaa eteensä, sanaakaan
puhumatta, mutta siitä, mitä hänen kasvojensa piirteet puhuivat, siitä
minä päätin, mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän oli nähtävästi vielä

humalan ja uupumuksen vaikutuksen alaisena. Mutta sitä mukaa kuin
hän alkoi käsittää tilaansa, sitä mukaa myöskin hänen kasvojensa
veltostuneet juonteet alkoivat vähitellen vakiutua ja paikoilleen syvetä.
Vihdoin hänen huomionsa kääntyi ympärillä oleviin esineihin, ja
yht'äkkiä hän kysäisi, osottaen poliisikamarin ikkunaristikoita:
--Onko tuo vankihuone vai mikä, koska on raudat ikkunoissa?--Mitä
me tässä tehdään? Lähdetään pois ... kuinka on tänne tultukaan?
--Ettekö muista, että vastikään ryntäsitte torilta ihmisjoukon käsistä,
jotka teitä nostivat, ja sitten patrullit ottivat ja aikoivat viedä teidät
tuonne...
Tuskin olin saanut häntä muistuttaneeksi siitä, mitä torilla oli
tapahtunut, kun huomasin tehneeni varsin varomattomasti. Sen verran
minkä yhä enenevässä iltahämärässä saatoin nähdä, hänen koko
olentonsa, kiireestä kantapäähän, tärähti, ikäänkuin joku sisällinen kipu
olisi tahtonut häntä kureeseen vetää, ja samalla kuulin hänen hiljaisesti
vaikeroivan. Mutta kohta hänen muotonsa taas muuttui melkein
hurjaksi, silmät säihkähtivät kummallista tulta, ja minä kuulin, kuinka
hän hioi hampaitaan yhteen.
Hän tempasi minua käsipuolesta ja melkein kiljui:
--Vai niin!--Vai niin!--Niin, kyllä minä nyt tunnen teidätkin, te olitte
kanssa siellä! Ettekös tekin nostanut ... minä tapan teidät ja kaikki ne
ihmiset...!
Mutta kun minä vakuutin, etten häneen silloin koskenutkaan, koki hän
rauhoittua.
--Niin, niin, ettehän te, ettehän te ... enhän minä sitä sanokaan ... se oli
hyvä, ettette te ... tehän olette hyvä mies, mutta ne muut (ja taas hän
puri hammasta), ne saatanat, ne, jotka minua nostivat ... (hän koki
rauhoittua jälleen, mutta hänen äänensä vapisi yhä sisällisestä
tuskasta)... Voi, voi, jos te tietäisitte ... mutta nostiko ne minua kaiken
markkinaväen nähden, ne ryökäleet?--Mutta oma syynihän se oli ...
itsehän sinne menin, onhan se ennenkin tapah ... vaan nostiko ne
minua?
Minä koetin rauhoittaa häntä ja sanoa, ettei hän olisi millänsäkään ja
että tulisi vain minun mukaani.
--Minnekä te minut viette?
--Lähdetään jonnekin huoneeseen ... missä te olette kortteeria?
Hän ei tiennyt sinne neuvoa. Se oli vain joku keltaiseksi maalattu talo

vastapäätä jotain toista keltaiseksi maalattua taloa, likellä muutamata
kadun kulmaa.
--Sitä ei nyt tällä kertaa taideta löytää ... lähdetään nyt, minne osataan,
sanoin minä ja aloin taluttaa häntä käsipuolesta.
--Lähdetään, lähdetään ... niin, antakaa minä pidän kiinni kädestänne,
viekää minut, minne tahdotte.--Te näytätte olevan hyvä ihminen ...
elkää vain antako niiden minua nostaa...!
Katua kulkiessamme hän oli koko ajan tuommoisella kahtalaisella
päällä. Milloin hän turvautui minuun melkein rukoillen, milloin taas
kuohahti täysiin vihoihinsa, ja sitten taas pyysi, etten jättäisi häntä
markkinaväen pilkattavaksi.
--Minnekä te minua viette? kysyi hän taas, kun olimme portilla.
Minä sanoin, että hän nyt lähtisi minunkin kortteeriani katsomaan, kun
ei hänen omaansa osattu.
--Vaan mistä minä tiedän, mikä mies te olette ... kunhan ette vain vie
jonnekin pimeään huoneeseen ja ryöstä... Mutta kyllä minulla on
puukko!--ja hän tavotti toisella kädellä vyöhystäänsä.
--Ei sitä tarvita, antaa sen vain olla tupessa ... mennään nyt pois
huoneeseen markkinaväen jaloista.
--Niin, mennään, mennään vain ... kyllä minä tulen vaikka mihin,
kunhan vain mennään.
Huoneeseen tultuamme saatoin minä tarkemmin katsella tuota
omituista miestä.. Uuni lämpisi parhaallaan, ja kun hän istuutui sen
eteen, niin tuli valaisi täydellisesti hänen muotonsa piirteet... Kooltaan
hän oli tavallinen, paremmin hento kuin harteva. Muoto oli tavattoman
hienopiirteinen, vaikka jo osaksi veltostunut. Hänen suuret siniset
silmänsä katselivat tuleen semmoisella omituisella katseella, jossa
välistä välähtelee selvän miehen mieli, mutta jota kuitenkin vielä
humalan sumut hämmentävät. Otsa oli korkea ja säännöllinen, ja hatun
alituisen päässäpidon vuoksi se oli pysynyt valkoisempana kuin muu
muoto. Siinä saattoi siis paljoa selvemmin kuin päivän ja ahavan
puremissa kasvoissa lukea noita hienoja, älykkäitä juovia, joita
ainoastaan kovat sisälliset taistelut ja kärsimiset uurtavat niitä
kokeneiden ulkomuotoon.
Kauan aikaa istui hän äänetönnä takkavalkeaan