Muuan markkinamies | Page 4

koski häneen vieläkin kipeämmin.
--Leppäsen laulun mahti onkin, näen mä, vain paperilla! huusi muuan.
--Leppäsen viisut ne on viisaampien miesten tekemiä, ivaili toinen.
--Ja samat niistä aina kiertää esiin kuin posetiivin pel'kalusta, lisäsi
siihen kolmas.
--Sitä miestä ei tästä puoleen syötetä missään talossa, uhkailivat Nilsiän
miehet.
Leppänen oli siis nyt itse joutunut Hyvölään, eikä hänen häpeästään
enää muuta puuttunut, kuin että koirat olisivat haukkuneet.
Toisaalta kuului taas voittaneelle miehelle ylistyshuutoja.
--Eihän, sen heikale, vain pulaan joudu, ihaili eräs.
--A-sje on pierkeleh poika! riemuitsi vuorostaan muuan parrakas
Arkangelin mies, joka väkisinkin oli tunkeutunut väkijoukon keskeen.
Vaan nilsiäläinen renkimies ja hänen toverinsa räätäli, jotka molemmat
pitivät itseään koko tämän hauskuuden aikaansaajina, sillä hehän ensin
olivat tuon merkillisen miehen löytäneet, he eivät tyytyneetkään

paljaaseen sanalliseen kunnioitukseen.
Renki, joka koko ajan oli pysytellyt aivan ihailtavansa kantapäillä ja
mahaansa pidellen nauranut jo ennestäänkin tuhkeroiset silmänsä
vieläkin tuhkeroisemmiksi, sieppasi nyt yhtäkkiä piipun suustaan, pisti
sen sukkelasti taskuunsa ja huutaen samassa, että eiköhän hurrata
niinkuin herratkin, tarttui hän Samulin reiteen. Toinen nilsiäläinen teki
samalla lailla, ja kohta oli kymmenen kättä miehessä kiinni. Ja ilmaan
hän keikahti, keikahti kepeästi kuin olkikupo miehen hartioille. Ensin
hän vähän näytti vastustelevan, mutta toisella hurrauksella jo itsekin
hurrasi mukana, hattuansa heilutellen. Sillä välin väkikin huusi ja
melusi nostomiesten mukana. Mutta kolmatta kertaa nostettaessa hän
yht'äkkiä kalpeni. Sitten hän sähähti tulipunaiseksi. Vaan kalpeni taas
heti kohta. Samassa nakkasi hän lakin kauaksi kädestään, ponnisti
kaikki voimansa ja riuhtaisihe nostomiesten käsistä kuin hullaantunut
hevonen.
--Antakaa minun mennä! huudahti hän pelottavalla kiljahduksella ja
aukaisi nyrkeillään ja kyynärpäillään itselleen tien väkijoukon keskitse.
Tämä tapahtui niin äkkiä ja odottamatta, ettei kukaan ennättänyt sitä
edes ihmetelläkään, ennenkuin mies jo oli näkyvistä poissa.
Hetken päästä vasta ihmiset siksi tointuivat, että alkoivat ensin
itsekseen, sitten toisilleen ihmetellä, että »hulluksiko se nyt tuli» tai että
»hittoko sen nyt vei?»
Mikä miehen oikeastaan vei ja miksikä hän noin äkkiä karkasi alas
kunniansa korkeimmalta kukkulalta, siitä jäi tuo suuri joukko
tietämättömäksi.
Kummastus oli kuitenkin yleinen ja riemu siksi kertaa kadonnut, sillä
miehen äänessä oli niin luita ja ytimiä karsiva värähdys, kun hän
syöksyi menemään ja huusi, että hänen annettaisiin mennä, että se
saattoi jokaisen kasvot totisiksi. Jotkut arvelivat, että se oli humalaisen
huutamista, mutta toiset sanoivat, ettei tavallinen juopunut sillä äänellä
kiljaise, tai jos kiljaiseekin, niin silloin hän niin ankarasti pelästyy, että
on jo selvä kiljaistessaan.
Mutta väkijoukko hajosi melkein äänetönnä, eikä kukaan enää
pyhäjärveläisen sukkeluuksia muistanut.
Ainoa, joka tästä tapauksesta ehkä itsekseen iloitsi, oli Leppänen, kun
näin hätänsä suurimmillaan ollessa oli pahimmasta pulastaan
pelastunut.

Haikeinta kaipausta sitä vastoin osotti nilsiäläisen renkimiehen
nolostunut naama. Hän oli hakenut ihmisten jaloista käsiinsä
runoniekan lakin ja käänteli sitä nyt kämmenissään kovin surullisen
näköisenä. Kun sitten näki siinä minut, sanoi hän melkein itkevällä
äänellä:
--Ei, vaan mihinkähän se mies nyt hupeni ... siltähän pää paleltuu, kun
tässä on sen lakki ... eikä sitä löydy mistään...
--Antakaa minulle tuo lakki, minä koetan toimittaa sen hänelle, sanoin
minä ja otin lakin hänen kädestään.
Oikein mielellään hän ei siitä näyttänyt tahtovan luopua, ja minä näin
selvään, että hän jäi siihen ikäviinsä. Hän olikin kenties ainoa, jonka
mielessä tämä tapaus säilyi kauemman aikaa, kuin se oli kestänyt. Sillä
aina kun hän käy Kuopion markkinoilla, joilla hän käy melkein joka
talvi, kyselee ja etsii hän Hyvölän Samulia, mutta aina yhtä turhaan.
* * * * *
Pyhäjärveläisen lakki kourassa lähdin minä häntä etsimään, jos jostakin
löytäisin. Oli hän mielestäni kaikin puolin siksi merkillinen, etten
saattanut jättää häntä, niinkuin kaikki muut markkinamiehet tekivät. Ja
etenkin sitä olin hyvin halukas tietämään, miksi hän sillä lailla
yht'äkkiä väkijoukon keskestä tiehensä syöksyi.
Kauan ei minun tarvinnutkaan häntä etsiä. Löysin hänet patrullien
käsistä, jotka juuri olivat häntä poliisikamariin kulettamassa.
Patrullit ovat oikeastaan ystävällistä väkeä, vaikka astuvat niin
pelottavan ankarina ja totisina, kiiltävät vaskipoletit rinnassa ja paksut
pahkakepit kädessä. Eivät ne mitään pahaa tarkoita, vaikka kaikki
vapaamielisemmät markkinamiehet niitä kovin kammovatkin. Jokaisen
itseensä uupuneen ne toimittavat taattuun kortteeriin, ettei olisi tarvis
yöksi hankeen nukahtaa, ja että sukulaiset ja tuttavat löytäisivät, kun
aamulla etsivät. Iltasilla varsinkin, kun päivä rupeaa päättymään ja yö
uhkaa, silloin ne tavallista suuremmalla ihmisrakkaudella työnsä
toimittavat. Et tarvitse muuta kuin horjahdella hiukan, niin jo
ajattelevat, että apua tarvitset, ja heti kohta käsipuoleesi käyvät.
Nämä ne olivat ottaneet runoniekankin ystävälliseen huomaansa, kun
näkivät hänen hatuttomin päin katuja pitkin hoipertelevan. Näkemättä,
kuulematta mitään oli hän tullut suoraan heitä kohti ja joutunut
suorastaan pääpoliisin syliin. Tämä oli jättänyt hänet miehilleen
kuletettavaksi ja käskenyt heidän tuomaan hänet jälestä, kun hän itse

kulki edeltä.
Mutta kun Samuli tunsi, että häntä pidettiin kiinni, luuli hän, että häntä
taas tahdottiin nostaa, ja hän alkoi rukoilla miehiltä: »elkää hyvät
miehet minua enää nostako--antakaa minun mennä--ei minua pidä
pilkata eikä häväistä.» Kun hänelle selitettiin, ettei häntä suinkaan
nostaa tahdottaisi, jos hän vain taipuisi omillaan kulkemaan, ja että hän
nyt vain lähtisi yökortteeriin, niin tyytyi hän rauhassa tulemaan
mukana.
Minä tapasin heidät sillä syrjäkadulla, joka vie poliisikamariin. He
olivat