Muuan markkinamies | Page 2

kaikista suurin
valhe, että se viisu on sinun tekemäsi! intti renki.
--Ei se ole mikään viisu, sinä Nilsiän kollo! Ei se ole muuta mitään
kuin sitä, mitä minä tahdoin sanoa sinulle ja kelle nilsiäläiselle
tahansa...
--Kuka täällä nilsiäläisistä puhuu? kysäisi muuan toinen Nilsiän mies,
joka muusta joukosta samassa tulla kekahti keskeemme.
--Tuo tuossa sanoo tehneensä herjuulaulun nilsiäläisistä, ja jo se sitä
tässä yhden värssyn lauloi, toimitti renki, hyvillään, kun tapasi
yhdenpuolelaisia.
--Vai herjuulaulun, vai herjuulaulun? Vai niin! No, laulappas tuota, niin
että minäkin kuulen, minäkin olen Nilsiästä! rehenteli vastatullut.
--Te olette yksiä kolloja kumpainenkin! Johan minä sanoin, ettei sitä
laulua ole sen enempää ennen tehtyä, mutta jos sitä tahdotaan, niin
kyllä sitä lisää tehdyksi saadaan, jos niiksi kiertyy ja mies viinaan
mieltyy... Ja saatetaan sitä alkaa uuttakin ... tuommoisesta
rimpulasäärisestä räätälistä se vasta oikein hyvä laulu tulisikin... Etkös
sinä ole räätäli?
--Niin mikä sitten?
--Niin, että sinusta se oikein hyvä laulu tulisikin.
--Vai tulisi ... no, elähän mitään ... vai tulisi minustakin laulu ... etköhän
ensin koetteeksi tekisi itsestäsi ... ehkä itsestäsi saisit paremman--koki
räätäli viisastella, mutta mies keskeytti hänet:
--Minä olen laulaja ja laulajaks' olen luotu Eikä oo minun lauluni tok'
Helsingistä tuotu...
Nämä säkeet hajoittivat kerrassaan nilsiäläisten epäilykset miehen
runoilijataidosta. Molemmat katselivat kummastellen toisiinsa ja
minuun, mutta itse laulaja näytti siltä, kuin hän olisi sanonut jotain
aivan tavallista eikä mitään erikoisempaa.
Sillä välin muu väki rähisi viisumestarin ympärillä, joka yhä vain
toisteli:
--Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni-- Iät on kaiket
kulkenunna ympäri laulun lääni.

--Mutta osataan sitä meidänkin miehissä laulaa ... kuuletko, mitä se
tuolla laulaa... Se on hänen oma tekemänsä laulu! kehui renki.
--Kenenkä tekemä?
--Tuon Leppäsen, joka tuolla tuonnempana laulaa. Se on meidän
kylästä kotosin.
--Mitäs se siellä laulaa?
Se laulaa sitä laulua laulajapojasta, jonka hän on itse tehnyt ja
painattanut ... kuuletko, nyt se taas sitä laulaa...
Mies kuunteli hyvin tarkkaan ja näytti siksi hetkeksi ihan selviävän,
vaikka hänen näkönsä muuten oli humalaisen.
--Ei se ole sen oma tekemänsä ... se mies ei ole ikipäivinään omia
sanojaan sointuun saanut... Tuo laulu on toisen miehen tekemä, ja sitä
lauletaan meidän puolessa läämältään ... vanha laulu!
--Kenenkä tekemä se sitten on?
--Se on toisen miehen tekemä, joka on paljon muitakin lauluja tehnyt ja
osaa tehdä vaikka milloin!
--Ettäkö sinun ... elä! ... elä!
--Olipahan kenenkä tahansa, mutta meidän puolessa se tehty on.
--Mistä paikoin sitä olette? kysyin minä, ja siihen kysymykseen
yhtyivät nilsiäläisetkin.
--Niin minäkö? Mistäkö olen?
--Tämänlainen mies mä oon ja tämänlainen kolla, Mutta sen minä
sanon suorastaan, että Pyhäjärveltä ollaan.
Nilsiäläinen renkimies joutui tästä vastauksesta ihan tyrmetyksiin:
--Ky-kyllä jo pitää uskoa, että olet oikea laulaja, etkä kaiketi muiden
lauluja laula!--tunnusti hän tuossa sydämensä pohjasta eikä herennyt
miestä ihmetellen tarkastelemasta.
Toveri taas käsitti asian toisella tavalla. Hänkin kävi kummiinsa, mutta
ei hän kuitenkaan omiin ihmeisiinsä vaipunut. Hän oli niitä miehiä,
jotka, jos jotain erikoisempaa näkevät tai kuulevat, ihastuvat siitä siksi,
että saavat sen muille ilmoittaa. Ja silloin on niillä aina kova kiire, ettei
vain muut ennen ennättäisi. Sanaakaan sanomatta pyörähti räätäli
väkijoukkoon päin, joka tungeskeli viisukauppiaan ympärillä.
Rukkasiaan heilutellen huusi hän joukkoon:
--Tulkaapas tänne, miehet! Täällä on semmoinen mies, jota ei ole vielä
ennen nähty eikä nähdä vastakaan ... se tekaisee laulun tuossa paikassa
vaikka mistä!

Markkinamiehet ovat kuin herneet seulan pohjalla. Jos sitä vähänkin
kopahuttaa, tärähtävät ne ja pyörivät heti kohta paikasta toiseen ja yhtä
herkästi taas takaisin.
Tuskin he olivat kuulleet, että jotain uutta oli nähtävänä, kun jo tuossa
paikassa olivat kiertäyneet kehään laulajapojan ympärille.
--Se on semmoinen mestari tuo tuossa viisuja tekemään, kertoi nyt
vuorostaan renki, että kun rupeaa, niin tekaisee värssyn vaikka mistä
tahansa, ja sen tekemiä lauluja se tuo Leppänenkin laulaa. Mutta ei se
ilman laula, sille pitää antaa viinaa, ja jos mitä kysyt, niin siltä et
oikeata vastausta saakaan, vaan runoon vain kaikki tyynni. Tarjotkaapa
miehet viinaa, jos kellä on!
Miesjoukossa oli muuan rehevä pohjalainen, torniolainen hevossaksa.
Ylpeästi tunkeutui hän esille, veti turkkinsa povesta komeasti
päällystetyn konjakkipullon ja ojensi sen pyhäjärveläiselle.
--Kas, täsä saat, eikä tämä pelkkää prantusta olekaan! Kattos, poika,
täsä on kolmen markan konjakkia! Otapas tästä koriasta pullosta ja
anna sitten songisi soida, jos et ehkä ollekaan stöveli koko mies.
Mutta miespä ei huolinutkaan ottaa vastaan tarjousta. Hän kumartui
eteenpäin, tirkisti pohjalaista aivan silmästä silmään, ja samassa kun
hän siinä tekaisi laulun:
--Tääll' yks' on ylpiäs ittestään ja toinen hevosistaan-- Mutt'
Tornion-herra on kummastai ja paksusta putelistaan,
kaivoi hän niinikään, mutta housunsa taskusta, esille hänkin pullon,
keikisti siitä ryypyn ja lauloi taas:
--Pohjalainen se prameileepi konjakkipullollansa. Savon poika se
tyytyypi vain halpaan viinahansa.
Markkinaväki räjähti nauruun kuin yhdestä suusta. Nolona työnsi
pohjalainen halveksitun pullonsa takaisin poveensa ja vetäytyi
hammasta purren väkijoukon taa. Naurua kesti vain yhä, ja pistosanoja
sateli joka haaralta hänen jälkeensä:
--Kas, niin sitä pitää!--Se oli parahiksi pohjalaiselle!--Tuleppas vielä
Savon miehen edessä kopeilemaan!
Ylpeän pohjalaisen sisuksia kutkutti tämä pilkka katkerasti. Hilliten
kovettunutta nyrkkiään, joka