Murtovarkaus; Roinilan talossa | Page 3

ett? tulette Niilolle ja j?t?tte kaikki muut.
LOVIISA. No, olkoon menneeksi.
PELTOLA. Ja se on niin sanalla sanottu, kuin tinalla tinattu. Tuossa, poika, syleile morsiantasi ?l?k? yht??n ep?ile. Toista kuraassia, totta vie, minulla oli ennen, kun ?itivainajatasi kosin.
UKONNIEMI (ly? Niiloa olkap??lle). No, onneksi olkoon!
PELTOLA. Niin, samaa min?kin sanon. Ja menn??n nyt sitten kokkoa sytytt?m??n, koska rakkauden tuli jo saatiin palamaan, he, he, he.
(Ukonniemi ja Peltola menev?t vasempaan.) (Loviisa katselee hetkisen Niiloa, joka ei ole h?nt? n?kevin??nk??n, keikahuttaa sitten ymp?ri ja menee my?skin vasempaan.)
NIILO. Voi, taivasten tekij?, mihin pulaan se is? minun nyt saattoi. Siin? seisoin kuin tuomittu enk? saanut sen vertaa suunvuoroa, ett? olisin voinut hillit? ukon liikanaista kosimisintoa. Mutta ei se koira j?nist? tuo, joka v?kisin mets??n vied??n. Ja minuako sitten pakotettaisiin naimaan vastoin tahtoani ja vastoin mielt?ni. Olenko min? mik??n poikanulikka, ettei minulle senlaisissa asioissa sananvaltaa annettaisi. Ei tule, is? hyv?, mit??n siit? tuumasta. (Istuu syrj??n) Tosin meill? olisi em?nt? tarpeen, sill? vaimov?en toimet ovat k?yneet p?in m?nty? siit? saakka kun ?itini kuoli. Niin--t?ytynee minun vaan naimaan menn? saadakseni em?nn?n taloon. Ei suinkaan siin? muukaan auta. Mutta ensin siet?? asiaa harkita, juurta jaksain tuumailla ja punnita, sill? ei ole hoppu hyv?ksi eik? kiire kunniaksi. Ja sitten tarkastetaan tytt?j? ja katsotaan, kuka niist? on sopiva ja kelvollinen aviopuolisoksi, yst?v?ksi armaaksi, jonka kanssa tulee jakaa ilon ja murheen p?iv?t ja johon elinkaudekseen sitoutuu, ettei muu kuin kuolema h?nest? eroittaa voi--ei muu kuin kuolema----
HELENA (tulee oikealta kantaen vakkasta k?dess??n). Nyt olen siis t??ll? j?lleen! (Laskee vakan maahan.) Kuuden pitk?n vuoden kuluttua saan n?hd? armaan kotoni, saan n?hd? n?m? seudut kaikki, joissa lapsuuteni ihanat p?iv?t vietin, suruttomana kuin taivaan lintunen. Terve, sin? kultainen j?rvi, joka ennen venhett?ni tuudittelit; terve, sin? kukkula, joka annoit mun ihailla maailman avaruutta ja syntym?seutuni kauneutta, ja terve sin? jylh? hongikko, jonka salaista huminaa kes?illoin niin hurmaantuneena kuuntelin! Yht? kauniisti vihannoitsee tuo nurmi nyt kuin silloinkin, yht? suloisesti tuoksuvat mets?n kukkaset ja yht? vieh?tt?v? on lintujen laulu. Oi, kuinka nyt olen onnellinen, kuinka t?m? hetki moninkertaisesti palkitsee kuusivuotisen ik?v?n ja orjuuden. Is?, ?iti,--mun armaat vanhempani! Oletteko voineet aavistaa, kuinka lapsenne n?iden pitkien vuosien vieriess? on teit? kaihoen kaivannut, kuinka h?n joka ilta levolle menness??n, joka aamu vuoteelta noustessaan on halannut teit? n?hd?. Syd?mmeni on pakahtua ilosta ja riemusta, kun vihdoinkin tuo kauvan toivottu hetki l?hestyy. Mit? sanonevat is? ja ?iti, kun ?kkiarvaamatta minun edess??n n?kev?t? Lienev?tk? he vaan t?ll?haavaa molemmat kotosalla. (Ottaa vakkansa.) Miksi viivyttelenkin viel? ja menet?n aikaa, vaikka tuossa tuokiossa jo voin perille p??st?. (Aikoo l?hte?, vaan pys?htyy kokkoa n?hdess??n.) Mik? valkea tuolla leimuaa?--Niin, onhan nyt Juhannusaatto ja kyl?n nuoriso varmaankin siell? kokkoa polttaa. Malttakaa hetkinen, te lapsuuteni leikkitoverit; kun vanhempiani olen tavannut, k?v?sen, kenties, teit?kin tervehtim?ss?. Ah, kun voisin, niin syleill? nyt tahtoisin koko maailmaa!
NIILO (tulee ?kki? esiin). Syleile minua, minua yksin vaan, Helena!
HELENA. Mit??--Kas, Niilohan se on.
NIILO. Entinen uskollinen leikkitoverisi.
HELENA (laskee j?lleen vakkansa maahan). Kuinka voit, Niilo? Olethan kasvanut niin suureksi ja tullut niin--
NIILO. Niin--? Sano pois, miksik? olen tullut mielest?si?
HELENA. No, et juuri miksik??n.
NIILO. Nyt viisastelet. Etk? aikonut sanoa, ett? minusta on tullut potra poika?
HELENA. Semmoistako luulit tarkoittaneeni? Hui, hai, kaikkea muuta!
NIILO. No, tarkoitit mit? hyv?ns?, mutta syleile minua nyt niinkuin lupasit, Helena.
HELENA. Kas, kas, mik? velikulta sin? olet, koska olisin semmoista luvannut?
NIILO. ?sken juuri sen teit. Kuulunhan min?kin maailmaan, tied?mm?.
HELENA. Luultavasti; mutta en sinua sittenk??n aio syliini ottaa, ?l? luulekaan.
NIILO (l?hestyy Helenaa). Sallinethan kumminkin minun syleill? sinua.
HELENA. Ei k?y laatuun, Niilo hyv?. Emme ole en?? lapsia.
NIILO. Noin ylpe?ksi en olisi sinua luullut, Helena.
HELENA. Ylpe? en ole; mutta tied?th?n, Niilo, ettei nuoren miehen sovi nuorta tytt?? syleill?--muulloin--kun--
NIILO. Kun?--Kun h?n sit? tytt?? rakastaa, eik? niin?
HELENA. No niin,--ja kun my?skin--
NIILO. Ja kun my?skin tytt? h?nt? rakastaa?
HELENA. Aivan niin, taikka ehk? oikeammin: kun he aikovat avioliittoon menn?.
NIILO. Helena!
HELENA. Niilo!
NIILO. Rakastatko minua, Helena?
HELENA. Sin? veitikka. Kuka olisi luullut sinusta tuollaisen pilkkakirveen tulevan?
NIILO. Ei se ole pilkkaa, Helena, vaan t?ytt? totta. Rakastimmehan jo lapsinakin toisiamme ja olimme aina yksist? puolin, kun parvessa riita syntyi. Ja muistatko, Helena, kuinka tuon j?rven rannalla p?iv?kaudet aina leikki? l?imme?
HELENA. Vallan hyvin sen muistan ja muistanpa viel? senkin, kun sin? minua lukemaan opetit.
NIILO. Siihenkin aikaan sin? jo mielest?ni olit sievin kaikista tyt?ist?. Et usko, kuinka ik?v?lt? tuntui, kun sinun t?ytyi l?hte? palvelusta hakemaan tuona kauheana n?lk?vuonna, kuusi ajastaikaa sitten. Kaiketi olet sin? saanut paljon kovaa kokea palveluksessa ollessasi?
HELENA. No, aina v?hin; mutta kyll? se kaikki on hyv?ksi ollut.
NIILO. Mutta nyt juohtuu mieleeni er?s asia. Etk? muista, Helena, ett? sin? olitkin morsiameni jo ennenkuin kaupunkiin l?hditk??n?
HELENA. Niin, miksik?s en sit? muistaisi. Aina kun talosilla olimme, olit sin? is?nt?n? ja min? em?nt?n?.
NIILO. Helena, siit? leikist? t?ytyy meid?n tehd? tosiasia.
HELENA. Mit? joutavia hulluttelet?
NIILO. Ei se ole joutavia eik? se ole hulluutta.--Helena, Jumalan sallimuksesta sin? juuri t?n? hetken? saavuit t?lle paikalle. Min? rakastan sinua, Helena, rakastan koko syd?mmest?ni. Heti kun sinun n?in, alkoi syd?mmeni sykki? ja minusta tuntui niin kummalliselta, niin--, niin juuri kuin Aadamista mahtoi tuntua, kun h?n