Munkkiniemen Elsa | Page 5

laiha ja laiska koni.
Mutta tuon sairaan eukko-Heleenan silmistä valui kuumat ja kirkkaat
kyynelet. Hän muisteli menneitä parempia aikoja, kun hän varakkaana
tyttärenä ja sittemmin varakkaana vaimona ajeli asioille pääkaupunkiin
samaa maantietä. Ehdottomastikin muisteli hän miesvainajaansa
katkeruudella. Tuo viha suli kumminkin pian, kun hän katsahti
vieressänsä istuvaa Elsaa, jonka lapsellinen kristillinen rakkaus oli ollut
hänelle suureksi avuksi. Hän piti siinä tilassa ollessaan kaiken
suututtelemisen suurena syntinä, kun Jumala oli hänestä niin suurta
huolta pitänyt, että lähetti hänelle auttajan toisesta seurakunnasta.
Mutta muistuuhan sitä kaikkea mieleen kärryissä istuessa; niinpä
Heleenakin muisti nyt kuinka hän ennen rikkaan tyttärenä ollessaan
kumminkin Elsan ikäisenä oli halveksinut köyhiä, etenkin

luutakauppiaita ja varsinaisia kerjäläisiä. Oli ollut monta kertaa
kiukkuinen, kun näki luutakauppiaiden isänsä metsästä varpuja
taittavan. Oli ollut kiukkuinen isällensäkin, kun noin vaan antoi
koivujansa listiä, Palkitseeko Jumala pahan hyvällä? Se oli kysymys,
joka nousi Heleena-paran sydämessä. Noista ajatuksistaan ei hän
puhunut kenellekään, ja niin he saapuivat Helsinkiin.
Elsan ei enään tarvinnut vaivata itseänsä leskeä lasareettiin johtamisella.
Sillä torppari ja Heleena itse lupasivat siitä huolta pitää. Hellästi puristi
leski Elsan kättä, kun erosivat. Mattikin jäi torpparin ja äitinsä
hoimeihin.
Kun hän vihdoinkin oli saanut eron tuosta Kirkkonummen
vaivaisväestä, alkoi hän astumaan katua ajatuksiinsa vaipuneena.
Tuossa astuessaan tunsi hän erinomaisen ikävän äitivainajataan. Kun
hän siinä kyynelsilmin katua verkalleen astui aikeessa mennä
kotimökkiinsä, muisti hän männyn kärkit ja herran, joka niitä häneltä
sai. Hän käänsi kulkunsa herran asunnolle ja meni huoneesen sisälle.
Mitään herraa ei huoneessa ollut, vaan vanhanpuoleinen naisihminen.
"Eikö tässä enään asu se herra, joka minulta osti männyn kärkkiä?"
kysyi Elsa puoli hämillään.
"Se kuoli jo; eilen olivat herran hautajaiset", vastasi vanha nainen.
"Ei suinkaan hän mahtanut niiden kärkkien tähden kuolla?" sanoi Elsa
hyvänpäiväisesti säikähdyksissään.
"Jopa, mitä tyhjää, ei se niiden tähden, vaan kun oli jo niin rinta loppu,
että keuhkot putosivat vatsan pohjaan, niin elääpä sitä enään sitte",
tuumi mummo.
Näin sekä loukattuna että lohdutettuna poistui Elsa huoneesta. Että
Herra oli kuollut tuota haluttua kärkkivettä saatuansa, poisti Elsasta sen
mielipiteen, että äitinsä ehken eläisi, jos sitä lääkettä saanut olis. Mutta
pikaista oli kumminkin Elsan mielestä herran kuolema. Josko hän tuli
autuaaksi, siihen kysymykseen olisi hän mielellään vastauksen tahtonut.
Tietäisiköhän se mummo? Mutta ett'ei liian uteliaalta mummon

silmissä näyttäisi, hän päätti parhaaksi karttaa uudestaan taloon ja
mummon pakinoille menemistä.
Nyt hän alkoi vapaalla mielellä astumaan reippaasti Munkkinientä
kohti.
Ilta-aurinko loi purppuraa lännen taivaalle, kun hän asteli noita tuttuja
polkuja. Kotiinsa hänen piti menemän, mutta hänellä ei ollut
mielestänsä siellä mitään tekemistä. Surulliseksi tuli mielensä, kun hän
astui mökkiin; kumminkin hän Jumalaa kiittäen söi hyvällä halulla
niukan illallisensa ja nukkui rauhaisesti.

VIIDES LUKU.
Uuteen toimeen.
Aamulla kun hän heräsi, mietti hän jatkaisiko yksinään
luutatyttö-tointansa vai mitä. Kun hän sitä ajatellen puki yllensä, pesi
kasvonsa ja kampasi hiuksensa ja oli ulos lähtöön valmiina, astui sisälle
Munkkiniemen piika Sanna ja sanoi:
"Hyvää huomenta Elsa! Missä sinä, Elsa rukka olet ollut? Minä olen
yrittänyt tänne monta kertaa, vaan ei täältä ole kuulunut hiiren
hiiskahdusta enemmän kuin haudasta. Rouvakin sanoi jo, että
minnekähän Elsa parka niin katosi. Maitokuski on kaupungissakin
koettanut kysellä sinua, vaan ei ole sekään mitään selvyyttä saanut.
Sano, hyvä ihminen, mitä sinulle on tapahtunut."
"Mitä te luulitte minulle tapahtuneen? Varmaankin oikein pahaa."
"No, jotain sellaista me tuumimme."
"Kyllä teillä on vähä uskoa, kun luulette, ett'ei Jumala, joka hallitsee
koko suurta avaruutta, voisi vaaroista suojella ja varjella yhtä
orpotyttöä. Ettekö tiedä, ett'ei varpunenkaan puusta putoa ilman Isän
tahtoa, saatikka sitten ihminen. Jos Jumala kerran pitää huolen linnusta,
miksi ei hän pitäisi myöskin köyhästä tytöstä. Kyllä Sanna se on niin,

koska minä ihmeellisen johdatuksen kautta jouduin erään kuolevan
lesken auttajaksi aina Kirkkonummelle asti. Hän oli sairas, vaan
minulla on toivoa hänen parantumisestaan."
Sanna oli tovin aikaa aivan vaiti. Hän katsoi kummissaan Elsaa, joka
seisoi suorana ja vastausta odottavassa asemassa hänen edessänsä.
"Niin, minä en paljon ymmärrä jumalisista asioista. Kummastuttaa
minua kumminkin, sillä minä osaan, niinkuin moni muukin, kaikkea
ihmetellä. Lähde nyt kuitenkin kanssani, edes näyttämään itses
rouvalle!"
Silloin Elsa sanaakaan virkkamatta läksi ulos ja lukitsi ovensa, pistäen
avaimen taskuunsa.
Aamu-aurinko paistoi mitä ihanimmasti, kun tytöt astelivat yli kauniin
vihannan niittykedon. Päivä kultasi mitä somimmasti seudun metsät ja
läheisen meren lahden ja lintujen vienot aamuvirren sävelet kaikuivat
viidakosta. Erittäin majesteetillisenä seisoi ylemällä paikallansa
Munkkiniemen herrastalo, sen monet akkunat häämöttivät kuin
kuparilla sekoitettu kulta. Vanha halleva vahtikoira käreällä äänellänsä
ilmoitti vierasten tulon, kun tytöt pihaa lähestyivät. Häveten poistui
vahti, kun näki tulijoiden olevan vanhoja tuttuja ja puoliksi talon väkeä.
Tuossa uhkeassa talossa oli myöskin portaat, jotka kyökkiin johtivat.
Niitä portaita tytöt nousivat ylös. Munkkiniemen avarassa ja valoisassa
kyökissä oli suuri helli ja seinät täpö täynnä komean loistaviksi
kiilloitettuja vormuja, astioita ja kansia. Tuo kiiltävä kupari-ylöllisyys
huikaisi melkein äkkinäisen silmiä. Hellin luona hääri touhuunsa
kiinnitettynä hellin päällikkö, keittäjätär. Hän oli keski-ikäinen hyvin
jaksavan näköinen, ja pian osoittikin voimaansa, kantaen tavattoman
suurta perunavatia kyökin pitkälle mustaksi maalatulle pöydälle.
Tavattoman suoraan ja korkealle nousi höyry perunavadista.
"Elsakin