Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 | Page 7

oivallisimmiksi koko maassa.
Kun tuo vanha irstailija oli kerran päässyt irti aviojumalattaren
kahleista oli hän myöskin osannut kaksikymmentä vuotta säilyttää
vapautensa, kunnes hän jälleen hairahtui joutumaan avioliiton satimeen.
Hän oli näet erään kerran käydessään Pietarissa 1840 ja ollessaan
illanvietossa keisarin sisaren, suuriruhtinatar Helena Pavlovnan luona
alkanut vanhan tapansa mukaan lasketella leikkiä jotakuinkin vapaasti
suuriruhtinattaren lukijattaren, neiti Krausen kanssa, unohtaen
sananlaskun: »on ne badine pas avec l'amour», ei hakkailua ilman
rakkautta. Mutta neiti Krause, jo vanhanpuoleinen tyttönen, olikin
hänen vertaisensa älykkäisyydessä, antoi hänen leikkinsä mennä
hieman pitkälle, oli ottavinaan sen täytenä totena vastaan, nousi ylös ja
kiiruhti keisarin luo, ilmoittaen majesteetille, että parooni oli kosinut
häntä, ja että hän tahtoi, ennenkuin rohkeni myöntävän vastauksen
antaa, saada majesteetin suostumuksen siihen, koska hän oli hovin
palveluksessa. Keisari, iloissaan ilmoituksesta, vei neiti Krausen
paroonin luo, antoi myöntymyksensä liitolle ja toivotti heille kaikkein
parhainta onnea aikomansa avioliiton aikana. Joskin Klinckowström
lasketteli vapaasti leikkiä muiden kanssa tiesi hän kuitenkin, ettei
keisari Nikolain kanssa ollut leikkimistä, ja niin syntyi tuo avioliitto,
vaikkapa parooni jo olikin muutamia vuosia yli kuudenkymmenen
vuoden vanha. Hän kuoli 1850 ja hänen leskelleen, joka sittemmin
asusti Italiassa, maksettiin jonkinlaisena suosiolahjana 40 vuoden
kuluessa 8,000 markan ylimääräinen eläke vuosittain tunnustukseksi
niistä suurista ansioista ja palveluksista, joita hän maalle oli tehnyt.

* * * * *
Hänen poikaansa, Vilhelm Klinckowströmiä, joka vanhempainsa
häiden aikana Tukholmassa oli jo kolmen vuoden vanha, ei kuitenkaan
vielä tuossa tilaisuudessa julistettu lailliseksi perilliseksi, vaan tapahtui
se vasta 12 vuotta senjälkeen, pojan päästessä ripille. Hän oli, kuten
isänsäkin, kaunis, kookas ja komea mies, vaan ei ollut perinyt hänen
lahjakkaisuuttaan eikä äitinsä hilpeää ja kiivasta mielialaa. Hän oli
hyväntahtoinen, ystävällinen ja suopea kaikkia kohtaan, mutta hänellä
ei ollut vähääkään sitä pontevuutta ja voimaa, joka vie miehen
korkeuksia kohden maailmassa, vaikka hänellä muuten kyllä oli tie
avoinna sukuperänsä perusteella moiseen kohoamiseen.
Vaikka »pitkä Vilhelm» oli jo kaartin luutnantti, oli hän kuitenkin
kömpelyyteen asti ujo, arka ja seuraa karttava. Kun hienoimmissa
piireissä siihen aikaan ranskankielen taito oli välttämätön, otettiin
erityisesti sitä varten, opettamaan nuorukaiselle kieltä ja samalla
sopivia salonkitapoja, sanomaan kohteliaisuuksia, kumartamaan
säännöllisesti, suutelemaan hienolla sulavuudella kädelle, tanssimaan j.
n. e. nuori saksalainen kotiopettajatar, neiti Emelie Haasse Pietarista,
joka suurella ahkeruudella antautui tehtäväänsä.
Suku ei voinut aavistaakaan, että näistä harjoitusluennoista voisi koitua
mitään vaaraa, sillä olisihan tuiki mahdotonta, että ujo ja nuori
luutnantti suvun tietämättä ja siltä neuvoa kysymättä rohkenisi
ajatellakaan räikeää epäsäätyisaviota tuon vähäpätöisen ja rumanlaisen
kotiopettajattaren kanssa. Mutta tulen kanssa ei rankaisematta leikitellä.
He molemmat olivat aivan nuoria ja harjoitustunteja oli paljon. Ja
kuinka he sitten lienevätkään harjoitelleet, tanssineet, sanoneet
kohteliaisuuksia, kumarrelleet ja suudelleet käsille, niin...
Seurauksena kaikesta oli se, että rakkaus viisaaseen opettajattareensa
hulmahti nuoren kokemattoman oppilaan rinnassa ilmituleen, ja hän
meni opettajattaren kanssa salaa naimisiin. Siitä syntyi hirveä
häväistyshälinä. Ei siinä kyllin, että isä hylkäsi poikansa eikä tahtonut
senkoomin kuulla hänestä puhuttavankaan ja että sisar, kreivitär Louise,
vanhan tapansa mukaan useita kertoja pyörtyi, hänen täytyi kaiken
hyvän päälle vielä erota virastaan, sillä sellaisessa rykmentissä kuin

Moskovan kaarti ei suvaittu siihen aikaan tuollaista avioliittoa.
Kaikeksi onneksi parantaa aika kaikki haavat, ja niin kävi nytkin.
Vapaaherratar Emelie oli nainen, joka ymmärsi kärsivällisyydellä ja
viisaudella voittaa kaikki vaikeudet, ja muutamain vuosien perästä
tapahtui sovinto pitkin koko sukulaislinjaa. Vilhelm voi myöskin astua
jälleen sotilaspalvelukseen, ei kuitenkaan kaartiin, vaan nyt erääseen
linjarykmenttiin. Samalla kuin häntä sitten siirrettiin rykmentistä
toiseen, kohosi hän arvoasteissa vähitellen sotilasalalla, kunnes hän
vihdoin sai kenraalimajurin arvon ja määrättiin Suomen
ylisotaoikeuden vakinaiseksi jäseneksi. Erosi sitten virastaan ja kuoli
1860 vain 53 vuoden ijässä.
Vapaaherratar Emelie oli sangen lahjakas ja viisas ja hänellä oli hyvä
pää. Hän oli aina valmis vastaamaan ja leikinlaskuun, ei ilkeään vaan
joskus kyllä hieman kahtaannepäin ymmärrettävään. Sillä hän oivalsi
mukaantua ja sovittaa käytöksensä Armfelt-Klinckowströmien piireissä
siihen aikaan vallalla olevan sävyn mukaan, jonka kautta hän pian
»löysikin armon» heidän edessään, jotka äsken eivät hänestä olleet
tietävinäänkään tahi kohtelivat häntä kuin onnenkohottamaa nousukasta,
ja hänestä tuli pian sekä kreivitär Louisen läheinen ystävä ja
välttämätön seura että myöskin koko suvun johtava henki, melkeinpä
keskusta, jonka ympärillä perheen asiat liikkuivat.
Kodissaan oli hän hyvä ja ystävällinen, aina iloinen ja leikkisä ja vapaa
kaikista sukuseikkoja koskevista ennakkoluuloista, ja hänellä oli kykyä
järjestää kotinsa hauskaksi niin että siellä viihtyi sangen hyvin se pieni
seurapiiri, joka heillä vierailulla kävi. Heidän avioliittonsa oli
luullakseni sangen onnellinen; en ainakaan minä siltä taholta mitään
epäsointuja kuullut. Heidän taloudellinen asemansa oli erittäin hyvä,
sillä he omistivat paitsi kivitaloa Kaivopuistontien varrella, jossa he itse
asuivat, vielä Kären kartanon Sauvon pitäjässä ja huomattavan
Hiiskolan maatilan Vihdissä. Ja kuitenkin piti aviovaimon ennen
kuolemaansa 1868 nähdä koko tämän omaisuuden kohtalon oikusta
hajoavan ja häviävän, ja joutua itse putipuhtaaksi paljastetuksi.
* * * * *

Heillä oli kaksi poikaa, Arthur ja Vilhelm, jotka minä jo
lapsuusvuosiltani tunsin. Me tulimme ylioppilaaksi melkein samoihin
aikoihin ja kun me kuuluimme samoihin seurapiireihin, olimme me
aina yhdessä, vaikkakin meillä oli kokonaan erilaiset luonteet ja
taipumukset.
Myöskin molemmat veljekset olivat toisiinsa verraten