Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 | Page 8

aivan
vastakkaisluonteiset. Nuorempi heistä, Vilhelm, oli ulkomuodoltaan
isänsä näköinen, vaikkakaan hän ei ollut niin komea ja kaunis kuin
isänsä, ja samoin sisäisiltäkin ominaisuuksiltaan; hän oli hyvä, hiljainen,
vaatimaton eikä ensinkään sukuylpeä. Hänen kanssaan olin minä
yhtämielinen ja hyvissä väleissä ja meidät yhdisti toisiimme vankka
ystävyysside, jotavastoin minä toiseen veljekseen nähden olin sangen
välinpitämätön. Vilhelm oli heiveröinen ja heikkorintainen, saaden jo
aikaisin keuhkotaudin, jonka menehdyttämänä vaipui kuolemanuneen
jo nuoruutensa keväimessä, vuonna 1863.
Vanhempi veli, Arthur, oli taas osalleen saanut joukon kuuluisan
isoisänsä ominaisuuksia, perimättä häneltä kuitenkaan hänen komeaa
ulkomuotoaan ja hyvää päätään tai muita seurustelulahjoja. Hän piti
isoisänsä hekkumallisia mielipiteitä ja elämää ihanteenaan ja koetti sitä
jäljitellä, mutta unohti samalla, että se mikä mahdollisesti sopii ja käy
laatuun jollekin hänen ylhäisyydelleen ja hienolle hovimiehelle, ei sovi
kuitenkaan jokaiselle muulle, että suku on pystyssä pidettävä
arvokkuudella ja sielun jaloudella, eikä yksin ulkonaisilla hienoilla
tavoilla ja käytöksellä, ja että korkeiden sukuperien paljous muuten
muodostuu raskauttavaksi taakaksi, joka tekee siitä, ken niillä komeilee,
pelkän narrin.
Molemmilla veljeksillä oli hieman epäsäännöllisiä tapoja, ja minä
muistan m. m. yhden siihen aikaan kerrotun hupaisen jutun heistä.
Eräänä aamuna tulee Arthur kotiin, jolloin hänen äitinsä tulijalta kysyy:
»Missä sinä yöllä olet ollut?»
»Kun eilen illalla oli niin tavattoman paha ilma, jäin minä Ramsayhin
yöksi.»

»Vai niin. -- No oletko Vilhelmiä nähnyt?»
»En. -- Eikö hän sitten ole kotona?»
»Ei ole. -- Hänkin on ollut yön kotoa poissa, eikä ole vieläkään takasin
tullut.»
Hieman myöhemmin miilustaa Vilhelm kotiin ja silloin alkaa äiti
häneltä kysellä:
»Missä olet ollut yöllä?»
»Ramsayssa. Kun tuiskusi ja tuuli niin armottomasti, ajattelin että on
viisainta jäädä sinne yöksi.»
»Vai niin. -- Sittenhän sinä kai tapasit Arthurinkin siellä?»
»Arthurinko? -- En minä häntä ole nähnyt.»
»Sepä merkillistä -- hänhän oli kuitenkin siellä.»
»Niin, se voi kyllä olla mahdollista. Sillä pitäisihän mamman tietää,
että Ramsaylaisilla on sellainen huoneusto, että siellä voi hyvin olla
yhden illan tapaamatta toistaan.»
Äiti piti tuota vastausta niin tavattoman sukkelana, että hän kertoili
juttua kaikkialla, joka siten joutui kiertosalle.
Korkeiden esi-isäin, Fersen'ien, De la Gardie'ein ynnä muun suurväen
jälkeläisenä (hän varoi viisaasti Haassen suvun mainitsemisen) piti
Arthur syntyperää yksilön parhaimpana ominaisuutena, joka riitti
tuottamaan menestystä maailmassa. Kaiken muun asetti hän toiselle
sijalle ja halveksi sellaisia henkilöitä, jotka eivät olleet niin onnellisia,
että heillä olisi ollut tuollainen sukuperän omaisuus. Hän oli todellinen
»Don Ranudo» suomalaisessa asussa ja joutuikin sentähden usein ivan
ja pilkan maalitauluksi.
Kun hän oli kerran sukulaistensa Armfeltien luona Rauhalinnassa, tuli
puheeksi korkeat suvut, jotka olivat rappiolle joutuneet. Arthur kiisteli

moista mahdollisuutta vastaan, arvellen samalla, että jos todellakin niin
olisi käynyt jollekin suvulle, oli myöskin jokaisen aatelismiehen
velvollisuus koettaa kohottaa se jälleen oikealle paikalleen
yhteiskunnassa. -- »Sellainen ei ole taas mikään helppo tehtävä»,
puuttui joku puheeseen. »Niinpä esimerkiksi aivan tässä lähellä asuu
eräs parooni Pahumberg, joka nykyisin on vain köyhä pitäjänsuutari.
Hänen kantaisänsä oli ollut kuuluisa kapteeni Jaakko Johansson
Pahumaan talosta, joka Kirkholman tappelussa vuonna 1605
urhoollisuudellaan pelasti koko Ruotsin sotajoukon perikadosta ja
jonka Kaarle IX sitten, palkkioksi hänen suurtyöstään, korotti
vapaaherraksi nimellä Pahumberg. Mutta ennenkuin hän ennätti tulla
sisäänkirjoitetuksi vapaaherralliseen sukuun, kaatui hän sodassa ja
hänen jälkeläisensä olivat liian köyhiä voidakseen lunastaa suvun
»sisäänottoa», ja niin on koko asia jäänyt sikseen. Pahumaan maatilasta
on nyt jälellä vain mökkipahanen, jolla on yhä sama nimi. Sen omistaa
tuon suvun viimeinen jälkeläinen, kyläsuutari, ainoana omaisuutenaan,
paitsi kuninkaan antamaa arvokirjaa.»
Arthur, joka ei ollut kylliksi selvillä Ruotsin historiasta, otti
leikkipuheen täydeksi todeksi, tuli kertomuksesta kerrassaan
liikutetuksi ja piti aivan välttämättömänä, että jotain oli heti tehtävä
tuon miesparan hyväksi, jota hän tahtoi sitäpaitsi tavata. Sehän
kävisikin helposti päinsä, sillä Pahumaa sijaitsi vain penikulman päässä
Rauhalinnasta. Päätettiin lähettää lähetti kysymään olisiko mies kotona,
ja lähetti palasikin pian, ilmoittaen ett'ei hän tällä kertaa ollut kotosalla,
vaan palaa viikon kuluttua. Sillä aikaa kirjoittaa piirteli maisteri Stolpe
vanhalle pergamenttiliuskareelle latinankielisen arvokirjan vapaaherra
Pahumbergille; kunniakirjan alle piirrettiin Carolus rex. Arvokirja
pantiin sitten lihavan G. Philip Armfeltin toiseen kenkään, ja kun se oli
siellä tallattavana ollut viikon päivät, oli se jo asiaankuuluvasti ruskea,
niin että sitä todellakin voi pitää vanhanaikuisena muinaiskirjana. --
Sitten lähdettiin suutarin luona käymään, jolle sitä ennen jo oli asia
selitetty ja hänet opetettu näyttelemään osansa oikein; vanha
kunniakirja otettiin esille, sitä katseltiin, tutkittiin ja omalle kielelle
tulkittiin. Kun kaikki oli niinkuin olla pitikin, otti Arthur taskustaan
suurenlaisen setelirahan ja ojensi sen suutarille hetken tarpeiden
tyydyttämiseksi ja lupasi korkeiden suhteittensa ja tuttavuuksiensa

avulla pian hankkia hänelle takasin hänen oikean arvonsa. Kukin voi
mielessään kuvailla hänen mielenkarvautensa ja noloutensa kun hän
sitten sai tietää, että koko juttu olikin ollut pelkkää kujetta.
Vaikka hän niin tavattomasti pöyhistelikin korkean sukuperänsä
perusteella, unohti hän kuitenkin sen kokonaan ja menetteli itse aivan
ristiriitaisesti niiden uhkeiden periaatteiden kanssa, joita hän kielellään
lakkaamatta kantoi, mennen avioliittoon naisen kanssa niistä piireistä,
joista ei juuri ole tapana eikä pidä itselleen vaimoa ottaa. Kaikista
tämän ylhäisen suvun keskuudessa tapahtuneista epäsäätyisavioliitoista
oli tämä kuitenkin vaikein.
Hän vietti kesäänsä vuonna 1859 luonani Björkbodassa, jonne