Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 | Page 6

hyvin ajatella kuinka tavaton hälinä ja hämmästys valtasi
koolla olevat vieraat.
Hänen kiivaudestaan kerrotaan monenlaisia tarinoita. Yksi
hauskimmista kohtauksista tapahtui Joensuun kartanossa, kun hän oli
siellä käymässä tyttärensä ja vävypoikansa luona. Hän oli käskenyt
englantilaisen kamarineitsyensä, miss Westin nyörittämään hänen
kureliivinsä ylen tiukalle. Ja neiti teki työtä käskettyä vetäen
kurenauhoista kaikin voiminsa, mutta Sara rouva huuteli vain
lakkaamatta: tiukemmalle! Se oli kuitenkin sula mahdottomuus, jonka
vuoksi kamarineitsyt purskahti nauramaan. Mutta siitäkös
vapaaherratar sydämmistyi, sieppasi tikarin, joka hänellä aina oli
mukanaan, ja uhkasi sillä neiti Westiä. Hirveästi säikähtäen hyökkäsi
neiti silloin ulos ja rouva perässä hänen kintereillään, ajaen häntä takaa
läpi koko huoneuston. Kun he sitten ryntäsivät vävypojan, kreivi
Göstan huoneeseen, heittäytyi West nopeasti erääseen vaatekaappiin.
Samassa silmänräpäyksessä oli siinä jo Sara rouvakin huutaen: »Onko
West täällä?» Kreivi naurahti ja kysyi: »Mitä asiaa anopilla olisi
hänelle?» »Minä tapan hänet!» Silloin kiljahtaa West vaatekaapissa,
kauhistuneena hirveästä uhkauksesta ja ilmiantaa siten piilopaikkansa.
Ja rouva Sara hyökkää kaapin luo, syösten tikarinsa suoraan sen oven
läpi. Mutta ei silloin vävypoikakaan enää jaksanut nauruhermojaan
pidättää, vaan purskahti heleään hohotukseen, suututtaen sillä
vapaaherrattaren aivan pilalle, joka tiuskasikin vävylleen vihaisesti:
»Sinä et ole mikään gentlemanni, kun voit tällaiselle nauraa!» --
Huolimatta siitä, että tällaiset melskeiset kohtaukset alituiseen

uudistuivat pysyi neiti West kuitenkin loppuun asti hänen uskollisena
palvelijattarenaan.
Yleistä hämmästystä herätti Klinckowströmin nimitys senaatin
jäseneksi vuonna 1825, jolloin sitten hänen varsinainen
valtiomiesuransa alkoi. Entinen ruotsalainen ratsumestari ja
hovikavalieeri, joka oli aivan kokematon ja äkkinäinen kaikissa
lainsäädännöllisissä asioissa, ottikin senvuoksi valtiotoimet yhtä
kevyeltä kannalta kuin kaiken muunkin tässä elämässä. Kun hänellä ei
ollut syvällisempiä tietoja mistään, vaan oli pikemmin kykenemätön
kaikkiin virkatehtäviinsä kuuluviin toimin, ja varsinkin mitä maan
lakeihin ja perustuslailliseen hallitusmuotoon tulee, sanotaan hänen
useissa tilaisuuksissa aikaansaaneen paljon hämminkiä asioiden
käsittelyssä kun hän itsepäisesti ja tiukasti pysyi kiini
muodostamassaan mielipiteessä, jota hän mistään välittämättä koetti
ajaa täytäntöön. Mitään todellista pahaa tahi maalle vahingollista ei
liene hänen suunnitelmiinsa kuulunut -- hän oli luultavasti sangen
välinpitämätön politiikasta yleensä -- vaan oli hänen esiintymisensä
määrääjänä pikemmin erikoinen yksityis-perussyy, vastustushalu
silloista senaatin mahtavaa johtajaa, L. G. von Haartmania kohtaan,
jonka suunnitelmia hän koetti ehkäistä, vaikkapa ne sitten olisivat
koskeneet todellisia elinkysymyksiäkin. Senvuoksi punoutui hänen
nimensä yhteyteen sellainen onneton yleismielipide, että jos maassa
tapahtui jotain vääryyttä tahi laillisia muotoja vastaan sotivaa, niin siinä
heti vainuttiin Klinckowströmin vehkeilyjä.
Mutta joskaan hänen köykäinen persoonansa ei paljoa painanut
senaatin neuvospöydän ääressä, niin oli sillä sitävastoin suurempi
merkitys Pietarissa, ja se seikka painoikin vaa'assa enemmän.
Hovipiireissä, varsinkin siihen aikaan huomattavassa Michailowin
palatsissa, otettiin hänen hieno ja nokkela persoonansa aina mielihyvin
vastaan ja usein hän siellä olikin; hän oli kevyen, usein kahtaannepäin
ymmärrettävän ja vapaan seurustelujuttelunsa kautta päässyt sellaiseen
erikoisasemaan, että hän sai kenelle tahansa sanoa mitä hyvänsä, eikä
siitä kukaan pahastunut. Se riippui taas taidosta esittää asia, »c'est le
ton qui fait la chanson», säveleestä laulu syntyy.

Erityisesti nautti hän ruhtinas Menschikoffin, maan silloisen mahtavan
kenraalikuvernöörin suosiota ja luottamusta. Tuon mahtimiehen oli hän
liukkaalla kielellään ja sukkelalla, joskin usein ilkeämielisellä
leikinlaskullaan saanut kokonaan viehätetyksi puolelleen. Tällaisia teitä
myöten ymmärsi hän ylen hyvästi saada täytäntöön pyrkimyksiään,
jotka eivät aina hyvää maalle tuottaneet. Menschikoffin suuren
suosiollisuuden vastalahjaksi sai hän kaikesta vastustuksesta huolimatta
senaatissa aikaan sen, että Suomen valtio lahjoitti ruhtinaalle ikuisiksi
ajoiksi hänen suvussaan sukukartanona kulkemaan Anjalan maatilan,
jonka Klinckowström sitä tarkoitusta varten oli ostanut Wreden
perillisiltä ja nyt möi jälleen kaiken hyvän päälle kaapaten kaupasta
itselleen sievosen voiton.
Hänellä ei oikeastaan ollut syvällisempää, suunniteltua pyrkimystä
millekään suunnalle. Hänen pääpyrintönsä oli pysyä vain
korkeimmassa suosiossa, saada rauhassa nauttia epikuurolaisesta
elämästä ja ylpeillen loistella kielensä kaksinaisilla leikinlaskuilla ja
juttupuheilla korkeimmissa piireissä.
Hänen ponnistuksensa tässä suhteessa kantoivatkin toivotun hedelmän:
armon auringon säteet paistoivat ylen kirkkaina ja runsaina hänen
tielleen. Korkeita arvonimiä, virkoja, kunnianosoituksia ja
ritarimerkkejä satamalla satoi hänelle. Hän sai salaneuvoksen
arvonimen, määrättiin Helsingissä olevan keisarillisen palatsin
hoitajaksi ja, kaikista ihmeellisintä kylläkin, tuo entinen ruotsalainen
ratsumestari nimitettiin suoraan ilman minkäänlaisia sotilaallisia
väliasteita, kenraaliluutnantiksi ja Suomen insinöörikunnan päälliköksi!
-- Sittemmin sai hän vielä todellisen salaneuvoksen arvonimen ja
nimitettiin hovimestariksi keisarilliseen hoviin. Hänelle suotiin sen
lisäksi joukko korkeimpia ritarimerkkejä, annettiin hohtokivillä
varustettuja kultaisia nuuskarasioita y. m., myöskin varsinaisia
rahallisia lahjapalkintoja milloin sellaiset olivat tarpeen vaatimia, sillä
hänen ylellinen ja loistelias elämänsä vaati paljon.
Suurelle tonttialueelle pohjoissataman laitaan rakennutti hän upean
talonsa, jonka pääsivu oli Elisabetintorille päin ja jonka laajat
puutarhalaitteet, puisto ja ansarit täyttivät koko sen paikan, jossa nyt

entisen Uudenmaan pataljoonan kasarmi sijaitsee. Talo oli suuri ja
tilava, niinkuin hänen ylhäisyytensä talon olla tuleekin, ja sen asema
kauniin lahden rantamalla oli ihana. Rakennuksen pääsali oli
luullakseni suurin yksityissali mitä Helsingissä on ollut ja sen seinät
olivat kokonaan taulujen ja eri mestarien maalaamien vanhojen ja
suurten muotokuvien peitossa; joukossa oli kuitenkin useita Lindh'inkin
maalauksia. Talossa oli myöskin sangen suuri kirjasto, jossa kerrotaan
löytyneen aivan erityinen osasto sellaista ranskalaista kirjallisuutta
varten, joka voi ilmestyä ainoastaan keksityn painopaikan, kuten
Cythere ja Luxuriopolis y. m., varjolla ja oli tuollaisista teoksista useat
kuulema kuvitettujakin. Hänen ruokapöytänsä ja viinikellarinsa olivat
aikoinaan tunnetut