Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 | Page 5

hänelle kävi kaikki päinsä sitäkin helpommin koskapa
kaikki hänen luontaiset lahjansa osoittivat taipuvaisuutta juuri siihen
suuntaan ja hän taidolla ja suloudella osasi sulavasti liikuskella ja
seurustella hovin saleissa. Hän syntyi 1778 ja tuli jo vuonna 1797, siis
yhdeksäntoista-vuotiaana, kavalieeriksi terävän ja sukkelan
Södermanlandin herttuattaren seurueeseen sekä sitten ratsumestariksi
henkirakuunaväkeen ja kuningatar Fredrikan todelliseksi
kamariherraksi.
Mutta silloin tapahtui käänne hänen kohtaloissaan. Hän oli kehittänyt
rakkaussuhteet voimakkaiksi erään nuoren, hyvästä perheestä lähtöisin
olevan tyttösen kanssa ja avioliittolupauksen nojalla vietellyt hänet.
Mutta kun hän sitten kieltäytyi sanaansa pitämästä, lupaustaan
täyttämästä, heittäytyi nuori neitonen kerran epätoivoissaan
Norrbronsillalta kaidepuun yli virtaan aivan hänen silmäinsä edessä
kun hän parhaillaan johti vahtiparaadia sillan yli. Häväistysjuttu
kiehahti suureksi Tukholmassa; mies ei uskaltanut näyttäytyä ulkosalla
kiihottuneen alhaisoväestön vuoksi, vaan oli pakoitettu joksikin ajaksi
häipymään pois Ruotsista ja tekemään ulkomaamatkan.
Sillä matkallaan tuli hän myöskin Neapeliin, joutui seurustelemaan
kaupungin hienoimmissa piireissä ja tuli siten tuntemaan kauniin ja
sangen rikkaan lady Sara Brooken, syntyisin Cuthbert, jonka mies
siihen aikaan taisteli erään englantilaisen rykmentin everstinä
Espanjassa loordi Wellesleyn (sittemmin Wellingtonin herttua)

johdannolla Napoleonin joukkoja vastaan.
Jonkun ajan kuluttua oli heidän suhteensa muodostunut sangen
sydämelliseksi ja helläksi, ja hän voi Caesarin tavoin sanoa: veni, vidi,
vici (tulin, näin, voitin). Mutta kun aviomiehen epäluulot alkoivat
herätä ja maa Neapelissa siten alkoi polttaa heidän jalkojensa alla,
päättivät he äkkiä lähteä kaupungista, ottaen mukaansa lady Saran
tyttären Louisen (josta jo äsken kerroin kreivitär Armfeltina). He
tahtoivat päästä rauhaan aviomiehen tiedusteluista etsien turvapaikan
pohjolassa ja aikoivat vihityttää itsensä niin pian kuin vain erokirjat
lady Saralle hänen aviomiehestään saataisiin kuntoon ja toimitetuiksi.
Mutta oliko sitten syy yhä jatkuvassa sodassa vaiko aviomiehen
vastahakoisuudessa, asia ei kaikessa tapauksessa käynyt päinsä niin
joutuisasti kuin toivottavaa olisi ollut. Vasta miehen kuoltua, vuonna
1810, voitiin vihkiminen Tukholmassa toimittaa -- ja silloin oli Vilhelm
poika jo kolmen vuoden vanha.
Vihkijäisten jälkeen asettuivat he asumaan Suomeen Eurajoen pitäjässä
sijaitsevalle Vuojoen suurelle maatilalle, jonka nuori aviomies oli
saanut perinnöksi äidiltään, ja siellä he etäisellä maaseudulla elelivät
muutamia vuosia maalaiselämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.
Kuitenkin huhupuheina kuiskuteltiin kaikenlaista tuosta hienosta ja
ylhäisestä herrasväestä, jota ei kukaan tuntenut ja joka vetäytyi
kokonaan pois kaikesta yhteydestä muiden ihmisten kanssa, pysyen
aivan eroitettuna muusta maailmasta. Pian muovailtiinkin liikkeelle
mielikuvituksellisia, haaveellisia kertomuksia, jotka herättivät yleistä
uteliaisuutta ja halua saada lähemmin tietää jotakin tuosta
romantillisesta parista.
Mutta jo muutamien vuosien perästä oli maalaiselämän hiljaisuus ja
yksitoikkoisuus väsyttänyt molemmat niin eloisat ja vaihtelua
rakastavat luonteet. Silloin matkusti mies Pietariin, hänet esitettiin
hovissa ja keisari Aleksanteri I otti hänet ystävällisesti vastaan; hänet
nimitettiin kamariherraksi ja jonkun ajan kuluttua, vuonna 1820,
Viipurin läänin maaherraksi, jonne hän sitte perheineen muutti. Se
rakkaus, joka etelän tulisessa hehkussa oli leimahtanut kiihkeästi
ilmiliekkiin, oli vähitellen jäähtynyt pohjolan pakkasessa, ja sitä seurasi

välinpitämättömyys sekä vähemmän sopusointuiset perhesuhteet.
Aviomiehen huikentelevaisuus ja rakkausseikkailut lienevät olleet
tähän syynä. No niin -- rakkaus muuttui vihdoin vihaksi, joka useissa
tilaisuuksissa purkautui ilmoille. Minä olin nähnyt erään kauniin
muotokuvan tämän perheen isästä, jonka kuvan kiivas aviopuoliso oli
kerran mustasukkaisuuden raivopuuskassa leikellyt neljäksi palaseksi ja
josta vieläkin, vaikka se onkin jälleen yhteen neulottu ja entiselleen
laitettu, huomaa tuon »näytelmän» jälkiä. Vaimon kiivaus ja
mustasukkaisuus ja miehen epävakaisuus katkeroitti yhä enemmän ja
enemmän heidän elämänsä, kunnes he eivät enää edes suvainneet
nähdäkään toisiaan, vaan päättivät erota vuonna 1823.
Lähemmät tämän yhteydessä olevat asianhaarat olivat kerrassaan
hassunkurisia. Ne herrat, joiden tuli kokoonpanna ja kirjoittaa
erosopimus kaikkine yksityiskohtineen aviopuolisoiden välillä, olivat
kokoontuneet erääseen saliin; molemmat asianomaiset olivat taas
asettuneet huoneisiin molemmin puolin salia välttääkseen siten ettei
heidän tarvitseisi vilahdukseltakaan nähdä toisiaan. Välittäjäin täytyi
näin ollen kulkea toisen luota toisen luo saadakseen selville heidän
ajatuksensa, tuumansa ja suostumuksensa asiassa, jolla aikaa
asianosaiset itse, kukin omasta kamaristaan singauttelivat yli salin
toisilleen mitä kiivaimpia sanoja ja syytöksiä. Kun asiakirja sitten
vihdoin suuren vaivannäön jälkeen saatiin valmiiksi ja asianmukaisesti
allekirjoitetuksi, ajoivat vapaaherrattaren vaunut portaiden eteen
lähtövalmiina. Parooni -- vanhan tottumuksensa mukaan, ollen aina
oivallinen kavaljeeri ja hovimies kiireestä kantapäähän -- asteli silloin
poikki salin, kumarsi rouvalleen kohteliaasti viimeisiksi jäähyväisiksi
ja ojensi hänelle käsivartensa, ohjaten hänet portaita alas ja auttaen
hänet vaunuihin. Mutta silloin otti aviopuoliso »hellät» hyvästit
entiseltä rakkaudeltaan, läimäyttäen juuri samalla hetkellä kuin vaunut
kierähtivät liikkeelle eroon jääpää miestään voimakkaasti korvalle. --
He näkivät silloin toisensa viimeisen kerran.
Vapaaherratar Sara osti sitten Tuorlan kauniin maatilan Piikkiön
pitäjässä Kuusiston salmen rannalla ja rakennutti tilalle uhkeat
rakennukset, asuen siellä aina »dramaattisesti» surulliseen kuolemaansa
asti, 1838. Siellä esitettiin näet silloin muutamia pieniä

näytelmäkappaleita, joissa hänkin esiintyi, ja Turusta oli kutsuttu paljon
väkeä näytelmiä katselemaan. Vielä vanhemmillakin päivillään,
vaikkakin hän jo oli ruumiiltaan muodostunut jonkun verran
täyteläiseksi, tahtoi hän kuitenkin näyttää solakalta ja antoi sentähden
pauloittaa itsensä kureliivillä sangen tiukalle, tällä kertaa ehkä
kovemmalle kuin tavallisesti, koska hänen tuli esiintyä
näytelmäpuvussa. Seurauksena tästä oli se, että joku veritiehye ratkesi
ja hän, seistessään kulissien takana odotellen näyttämölle astumisensa
vuoroa, yht'äkkiä kaatui kuolleena lattialle. Hänen tyttärenpoikansa,
silloin seitsentoistavuotias kreivi Gösta Armfelt nuorempi, huomasi
tapauksen ensimäisenä ja syöksähti näyttämölle huutaen: »Isoäiti on
kuollut!» Voi