Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 | Page 4

ristiin asiassa

tekemättä, siirretyksi Vienanmeren laivastoon. Nuoren parin lähtö
Helsingistä (1859) oli ollut surullisen hassunkurista nähdä. Yhden
ainoan hevosen vetämät rattaat olivat riittäneet kuljettamaan heidät ja
kaiken mitä heillä oli noille kaukaisille seuduille.
Oltuaan monta vuotta siellä määrättiin hänet sieltä Baikal-järvelle
Siperiaan, jossa hän sittemmin kohosi arvossa kapteeniksi. Silloin otti
hän eron virastaan, saaden amiraalin arvonimen, ja palasi Suomeen,
jossa hän jo pian kotiin tultuaan sairastui ja kuoli Turussa 1882, vielä
viime hetkelläänkin leikkiä laskien elämän ihmeellisistä vaiheista.
[Huomio: Edelliseen kappaleeseen on merkitty alun perin
kuolinvuodeksi 1822, joka ei voi pitää paikkansa. Mahdollisesti oikea
vuosiluku on 1882.]
Kun nähtiin, että loppu alkoi lähetä, kutsuttiin pappi antamaan hänelle
ehtoollista, jonka hän nautitsi enemmän täyttääkseen sukulaistensa
tahdon kuin omasta halustaan siihen. Kun pappi oli mennyt, sanoi hän:
»Sepäs sitten oli hirvittävän hapanta viiniä, jota hän minulle antoi.
Antakaa minulle lasi oikeaa samppanjaa saadakseni vielä kerran
muistoksenne maljan juoda». Hänen pyyntöänsä noudatettiin ja kun
hän sitten oli kilistänyt lasillaan jokaisen ympärillä seisovan kanssa
viimeisiksi jäähyväisiksi, muovaili hän valmistelematta runopätkän ja
lausui, tyhjentäen samalla pohjaan vaahtoavan juoman:
»Mä muistan ajan ihanan kuin ois se eilispäivä; nyt nään sen loppuun
häipyvän, pois -- malja! -- huolten häivä.
Hän tahtoi lopettaa niinkuin oli elänytkin. Muutamia tuntia sen jälkeen
henkäsi hän viimeisen hengähdyksensä.
Hänen leskensä asettui asumaan maalle Sauvon pitäjään, mutta kohtasi
häntä pari vuotta senjälkeen kauhea onnettomuus; hän paloi tahi
tukehtui savuun huoneessaan, jossa lamppu oli kaatunut ja sytyttänyt
hänen vuoteensa palamaan.
Nyt on jo kaksi vuosikymmentä kulunut siitä kun kaikki ne terveyttä ja
elämänhalua uhkuvat henkilöt, jotka Armfeltien salongeissa

seurustelivat kuvaamanani aikana, ovat menneet sitä tietä, jota kaikkien
loppujen lopuksi on astuttava, ja itse asunto on nyttemmin muutettu
venäläiseksi kansakouluksi.

XXIII.
KOLME SUKUPOLVEA.
Jo poikavuosiltani asti, mutta vielä enemmän ylioppilaaksi tultuani olin
läheisissä tuttavuussuhteissa molempien veljesten, Arthur ja Vilhelm
Klinckowströmin kanssa, ja heidän kauttaan tulin minä jo aikaisin
tuntemaan tämän perheen sisäiset olot, joihin perehdyin yhtä
perinpohjin kuin olisivat ne omaa perhettämme koskeneet. Siten oli
minulla tilaisuus kolmen sukupolven aikana tarkasti seurata kaikkia
niitä monia, kirjavasti vaihtelevia kohtaloita, joiden alaisena
Klinckowströmien perhe oli.
Siihen aikaan oli tämä perhe parhaimmassa kukoistuksessaan. Korkea
ja kunnioitettu yhteiskunnallinen asema, toiveikas jälkeläisjoukko ja
huomattava varallisuus näytti varmasti turvaavan sen jatkuvan
pystyssäpysymisen. Ja kuitenkin on jo pari vuosikymmentä kulunut
siitä kun suvun viimeinen jäsen muutti manan majoille, samoinkuin
varallisuuskin jo ennen oli hävinnyt ja häipynyt kuin akanat tuuleen.
Tuota nimeäkään, joka siihen aikaan oli niin korkea ja arvossa pidetty,
ei enää tapaa koko maassamme ja lienee monelle nyt aivan
tuntematonkin.
Koska ei ole enää olemassakaan yhtään tämän suvun jäsentä, joka siis
voisi syyttää minua siitä, etten ole pitänyt suutani kiini, rohkenen tässä
avomielisemmin kuin muutoin esittää kuvaukseni.
* * * * *
Puolisataa vuotta on jo kulunut siitä ja minä olin silloin vain kasvava
poikanen, mutta vielä muistan minä aivan selvään tuon vanhan, pitkän
ja kookkaan miehen, jolla oli niin kauniit ja jalot kasvonpiirteet, joka
käyttäytyi aina kohteliaasti ja hienosti ja jonka huulilla väikkyi

alituinen hymy ja leikinlasku. Tuollaiset näyt pysyvät kauan muistissa.
Hän oli hänen ylhäisyytensä, todellinen salaneuvos, parooni Vilhelm
Klinckowström, yksi maan vaikutusvaltaisimmista ja mahtavimmista
henkilöistä siihen aikaan.[1]
[1] Vapaaherra Otto Vilhelm Klinckowström oli ylihovimarsalkan,
presidentti, serafiimiritari ja »valtakunnan herran», vapaaherra Thure
Klinckowströmin ja kreivitär Hedvig Eleonora von Fersenin poika,
syntynyt 1778. Hän tuli luutnantiksi henkivartiohusaareihin 1797,
kavalieeriksi Södermanlandin herttuattaren seurueeseen 1800,
hevoshenkivartioston ratsumestariksi 1806, kuningattaren
kamariherraksi 1809 ja muutti sitten Suomeen 1816, jonka jälkeen tuli
Venäjän keisarilliseen hoviin kamariherraksi 1817, Viipurin läänin
maaherraksi 1820, senaatin jäseneksi 1825, sai salaneuvoksen arvon
1835, ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja nimitettiin Suomen
insinöörikunnan päälliköksi 1841, saaden vielä 1847 todellisen
salaneuvoksen arvon. Hän kuoli vuonna 1850. Oli avioliitossa ensiksi
vuodesta 1810 Sara Cuthbergin kanssa, joka kuoli 1838, sekä toiseksi
Elisabeth Krausen kanssa, syntynyt 1815, kuollut 1889.
Poika ensimäisestä aviosta:
Vilhelm, syntynyt 1807, aviolliseksi lapseksi julistettu 1822, tuli
luutnantiksi Moskovan kaartiin 1828, otti eron palveluksestaan 1831,
meni takasin toimeensa 1832 tullen kapteeniksi Lappeenrannan
linjapataljoonaan, siirrettiin everstiluutnanttina Suomen kaartiin 1844,
tuli ylisotaoikeuden jäseneksi 1853, sai eron kenraalimajurin arvolla
1856 ja kuoli 1860. Oli naimisissa vuodesta 1831 Emelie Haasse'n
kanssa, syntynyt 1812, kuollut 1868.
Heidän poikiaan:
Arthur, syntynyt 1835, tuli ylioppilaaksi 1852, omisti Kären maatilan
Sauvon pitäjässä ja Hiiskolan kartanon Vihdissä, nimitettiin Vihdin
postinhoitajaksi 1873, oli myöskin polttimotarkastajana ja kuoli 1883.
Oli avioliitossa Ottilia Hedbergin kanssa, syntynyt 1834, kuollut 1900.
Vilhelm, syntynyt 1837, tuli ylioppilaaksi 1853 ja kuoli 1863.

Hänen uljas, jalo ryhtinsä osoitti heti, että siinä oli mies suurta ja
ylhäistä sukua. Ja sitä ei tottatotisesti puuttunutkaan, sillä ylhäistä
sukuperää voitiin laskea yllinkyllin.
Hänen isänsä oli ylihovimarsalkka, serafiimiritariston jäsen ja »yksi
valtakunnan herroista», hänen ylhäisyytensä, vapaaherra Thure
Klinckowström, ja hänen äitinsä taas kreivitär Hedvig von Fersen,
kuuluisan ja mahtavan valtiomiehen, valtakunnanneuvoksen ja
sotamarskin, kreivi Axel Fredrik von Fersenin ja kreivitär Hedvig de la
Gardien tytär, ja oli Tukholman roskaväen vuonna 1810 murhaama
valtakunnanmarski, kreivi Axel von Fersen näin ollen hänen enonsa.
Tällaisten yhteyksien nojalla päästään tavallisesti pian eteenpäin
maailmassa ja