Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 | Page 3

Kevät oli tullut, kreivittären piti matkustaa maalle ja lähtöpäiväksi oli
jo eräs keskiviikkopäivä toukokuun alussa määrätty. Silloin kiiruhti
kreivi Masen jättämään ilmoituksen kuulutusta varten seuraavaksi

sunnuntaiksi.
Määrättynä päivänä ajettiin vaunut portaiden eteen, mutta ne olivatkin
rikki. Ajopelit täytyi korjauttaa ja ne eivät joutuneet valmiiksi
ennenkuin perjantaina. Mutta kreivitär oli liian taikaluuloinen
tahtoakseen sinä päivänä alkaa matkaansa; eikä sopinut
lauantaipäiväkään, sillä siinä tapauksessa olisi hänen täytynyt
matkustaa myöskin sunnuntain aamupäivällä, jota hän oikeauskoisena
englantilaisena ei taas voinut sallia eikä suvaita. Hän päättikin
näinollen lykätä matkansa sunnuntaihin, jolloin hän lähtisi heti
jumalanpalveluksen jälkeen.
Me olimme silloin kaikki kokoontuneina hänen luokseen sanomaan
jäähyväisiä. Mukana oli myöskin kreivi Masen. Vaunut ilmestyivät jo
oven eteen ja kreivitär valmistautuu jäähyväistelemään kaikkia; silloin
puikahtaa käsi esiin oviverhojen välistä ja viittilöi merkitsevästi hänelle.
Hän menee sinne, kuullaan kuiskuteltavan muutamia sanoja verhojen
takana, sitten kuuluu huudahdus, kirkaisu, jotakin kaatuu lattialle --
kaikki ryntäävät verhojen taakse katsomaan. Kreivitär makaa siellä
pyörtyneenä. Emännöitsijä, joka oli ollut kirkossa, oli kuullut kreivi
Masenia ja »rouva» Bohmania kuulutettavan ja oli nyt kertonut
kreivittärelle tuon hirvittävän uutisen.
Hajuvesien avulla ja myötävaikutuksella menee pyörtymyskohtaus pian
ohi. Kreivitär toipuu ja huudahtaa: »Onko se totta, Masen? Ei suinkaan
sellainen ole mahdollista?»
Vihan salamoiden edessä kreivi Masen vavisten seisoo ja sammaltelee,
eikä tiedä mitä vastaisi. Hämmästyneenä ja ujona jupisee hän jotakin:
»En tiedä -- ehkä se on vain erehdys -- hän on varmaan kuullut väärin»,
j. n. e. ja hän hiiviskelee pois niin ettei hänen tarvitseisi enempää kuulla
eikä vastailla.
Kun kyyneleet oli ehditty kuivata ja ensimäinen kuumuuden puuska oli
asettunut, matkusti kreivitär.
Pari viikkoa senjälkeen tapasin minä eräänä päivänä Vilhelm Armfeltin,
hänkin kreivi Masenin poika, tosin ensimäisestä avioliitosta. Hän näytti

tavattoman riemastuneelta ja kysyi minulta: »Tahdotko tulla meille tänä
iltana?»
Minä katselin hämmästyksissäni häntä, sillä aniharvoin olin minä heillä
ollut. »Kiitos vain», vastasin minä, »mutta minut on jo muualle illaksi
pyydetty. Onko teillä sitten vieraita tänä iltana?»
»No, vain muutamia, mutta koetahan tulla mukaan, sillä tulee olemaan
juupelin huvittavaa nähdä kuinka ukko kiikutteleikse yhteen vanhan
Bohmanskan kanssa». -- Mutta kun minua ei vähääkään huvittanut olla
mukana tuossa »perhejuhlassa», sai se mennä menojaan minun
puolestani.
Vilhelm Armfelt oli ollut harvinaisen kaunis nuorukainen, mutta olikin
juuri senvuoksi ollut altis elämässä esiintyville moninaisille
kiusauksille ja houkutuksille, josta oli seurannut, että hänestä oli tullut
sellainen nuorimies, jollaisia nimellä »jeunesse orageuse» (turmeltunut
nuorukainen) kutsutaan. Siitä tahdottiin hänet parantaa erityisellä
parannuskeinolla, jota tällaisissa tapauksissa siihen aikaan
»perhepoikiin» nähden aina käytettiin -- nimittäin lähettämällä nuori
mies merille. Meri-ilmaa ja valtameren yksinäisyyttä pidettiin silloin
sopivimpana keinona sammuttamaan intohimojen hehkua ja saattamaan
riehkailevan, houreksivan nuoruuden järkiinsä. Niinpä saatettiin hänet
muuanna päivänä erääseen kauppalaivaan, joka purjehti Rioon. Siellä
raivosi silloin keltakuume, jonka uhriksi nuori Vilhelm joutui.
Parannuttuaan pitkäaikaisen potemisen perästä kuumeesta, mutta vielä
sangen heikoissa voimissa ollen, piti hänen purjehtia takasin
kotimaahan eräällä toisella laivalla, mutta se joutui haaksirikkoon
talvisaikana Skottlandin vuorirantain edustalla, jolloin muutamat
laivaväestä, niiden joukossa hän, vihdoin -- useita vuorokausia
ajelehdittuaan pitkin Pohjanmeren jääkylmiä, myrskyn mylleröittämiä
aaltoja -- pelastuivat Norjan rannikolle.
Mutta kamaloilta näyttivät näiden kahden koetuksen seuraukset.
Komea, voimakas nuorukainen oli nyt murtunut, voimaton ja
perinpohjin raihnaantunut. Halvauskohtaus oli väännellyt hänen ennen
niin kauniit kasvonpiirteensä ja jonkun verran hervaissut hänen
ruumiinsa toista puolta niin että hän laahusti toista jalkaansa

kävellessään. Entisestään oli jälellä ainoastaan hänen sammumattoman
iloinen luonteensa ja silmäinsä kirkas katse, jotka eivät koskaan
hävinneetkään.
Tullessaan kotiinsa Helsinkiin otettiin hänet tuhlaajapoikana vastaan,
perhe tuli liikutetuksi kuullessaan hänen kovista kohtaloistaan ja
varsinkin kreivitär Louise osoitti hänelle äidillistä hellyyttä, onnistuen
m. m. puuhaamaan asiat niin, että Vilhelm nimitettiin midshipsmaniksi
laivastoon ilman että hän kävi läpi kaikki arvoaskeleet. Luultavasti
pidettiin purjehdusmatkaa Rioon riittävänä ansioluettelona. Eikä hänen
virkatehtäviinsä minun tietääkseni kuulunut muuta kuin että hän
päivisin laahusteli puoleksi halpaantunutta jalkaansa Esplanaadilla ja
iltasin piti hilpeästi yllä keskustelua salongeissa, singautellen väliin
sukkelia, mutta usein myös hieman häijyjä sutkauksia.
Ja sitten tuli rakkauden vuoro. Hän rakastui suloiseen ja miellyttävään
pääkaupunkilais-teaatterissa esiintyvään näyttelijättäreen, neiti
Arvidson'iin ja meni hänen kanssaan kihloihin. Kun isä, kreivi Masen,
sai tästä tiedon, kerrotaan hänen käyneen näyttelijättären luona ja
sanoneen, että hän tosin oli iloinen siitä onnesta, joka hänen poikaansa
odotti, eikä missään tapauksessa pitänyt hänelle kysymyksessä olevaa
liittoa minään epäsäätyisaviona -- vaan että hän piti velvollisuutenaan
ajoissa varoittaa neitosta tästä aikeesta ja jos mahdollista ehkäistä se,
sillä muutoin juuri nuori neiti Arvidson, eikä suinkaan kreivi Vilhelm,
joutuisi epäsäätyisavioon. Hän ei kuitenkaan antanut tuon varoituksen
itseään peljästyttää, eikä hänen sitä katua tarvinnutkaan, sillä heidän
avioliittonsa lienee ollut sangen onnellinen.
Mutta kun kreivitär Louise sai asiasta tiedon, joutui hän mitä syvimmän
mielenkarvauden valtaan. Hän ajatteli, että oli jo tarpeeksi kun oli
yksikin tuollainen liitto perheen keskuudessa solmittu. Hän ei jaksanut
enää kantaa sitä tosiasiaa, että nyt jälleen aateliton, eräs piiskuinen
näyttelijätär, saisi oikeuden kutsua itseään kreivitär Armfeltiksi ja
sellaisena esiintyä -- se kohosi jo yli hänen voimiensa. Hän ei
saanutkaan senvuoksi lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän, estääkseen
tuollaista kilpailua arvokkuuden ja arvoasteiden hankinnassa, oli
toimittanut kreivi Vilhelmin, hänen itsensä tikkua