Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 | Page 2

August

Armfeltin, Viurilan herran kanssa; kuoli jo 1855.
Kreivitär itse oli komea nainen, »dame du grand monde» (suuren
maailman nainen), kuten sanotaan ja oli ollut nuoruudessaan
epäilemättä sangen kaunis, vaikkakin hänen kasvonpiirteensä nyt jo
olivat käyneet terävämmiksi ja hänen ihonsa liian punertavaksi. Hän oli
pitempi kuin mitä naiset ja vieläpä herratkin tavallisesti ovat ja sen
mukaan muuten ruumiikas ja täyteläinen, ja hän osasi hämmästyttävällä
arvokkaisuudella, osoittamatta jäykkää ylpeyttä tai pöyhkeyttä, käyttää
komeaa vartaloaan. Hän oli aina tasaluontoinen ja hyvällä tuulella,
kohdellen kaikkia erinomaisella kohteliaisuudella ja hyvyydellä,
lähestymättä ketään alentuvaisuuden tavalla, joka olisi toisia vaivannut.
Se oli hänen sisäinen hyvä ominaistaitonsa.
Seurustelutapa tämän perheen kesken oli teeskentelemätöntä ja hilpeää,
ja leikinlasku suuntautui toisinaan hieman vapaaseen suuntaan,
varsinkin hänen kälynsä, vapaaherratar Emelie Klinckowström'in
vaikutuksesta, mutta kreivitär osasi pitää sen kuitenkin aina oikeiden
rajojen sisässä eikä päästänyt luontaista arvokkuuttansa vähääkään
luiskahtamaan niin että se olisi vivahtanut alhaiselta tai
jokapäiväisyydeltä.
Hän oli syntyisin englantilainen, saanut kasvatuksensa ranskalaisen
kotiopettajattaren johdolla ja puhui täällä ruotsia. Tästä
kieltensekoituksesta olikin seurauksena joskus sangen hassunkurisia
sekaannuksia. Niinpä kerrotaan, että hän eräänä päivänä kun muutamia
herrasmiehiä oli tullut tapaamaan hänen miestään, joka sattumoilleen
oli pahoinvoipa, kaikessa kiireessään käski kamarineitsyen sanomaan
heille, että »minun puolisoni on sairas». Ja kamarineitsyt täytti
täsmällisesti käskyn, meni herroja vastaan, niijasi syvään ja sanoi:
»Minun puolisoni on sairas». Hämmästyneinä kamarineitsyen
lapsellisen luonnollisesta, avoimesta vastauksesta, vetivät he suunsa
hymyyn, sillä kaupungilla huhuiltiin, että noissa sanoissa olisi
syvempikin pontensa ja peränsä.
Kreivitär Armfeltin luona pelattiin kernaasti jonkun verran preferenssiä
aina iltasin, ja sattuipa joskus niinkin että minä sain kunnian astua
pelipöytään neljänneksi. Minä pelasin huononpuoleisesti, mutta

pelirahan määrä oli hyvin pieni niin että korkeintaan voin hävitä illan
kuluessa pari kolme ruplaa, jotka mielihyvissäni uhrasin saadessani
huvikseni nähdä kuinka tuollainen vähäinen voitto pystyi
ilahduttamaan noita rikkaita rouvia samalla kun heidän suosionsa
minua kohtaan kasvoi. Mutta usein kiehahti pelipöydän ääressä heidän
keskensä tiukka sanasota ilmilieskaan kun toinen oli sattunut lyömään
pöytään väärän kortin sen tahi sen lehden sijasta, joka olisi ollut sillä
kertaa oikea ja paikallaan, tahi kun toinen ei ollut asiaankuuluvalla
tarkkuudella »maalannut» tai oli taas jättänyt pelin pienemmäksi kuin
kortit kädessä olisivat sallineet j. n. e., saattaen siten toiselle niin ja niin
monen »pietin» häviön. Tällaisesta asiallisesta kinastelusta luiskahtivat
nämä molemmat pikaluontoiset naiset helposti henkilökohtaisiin
hyökkäyksiin, singautellen pistosanoja ja piikkejä, joissa he eivät
toisiaan millään muotoa säästäneet ja joka mellastus tavallisesti päättyi
kyyneliin. Katkeroituneina viskasivat he silloin korttinsa pöytään,
hypähtivät ylös ja vannoivat etteivät he enää koskaan, ei ikipäivinä
keskenään korttia pelaa, ja niin läksivät he vihoissansa kotiin. Tämä ei
kuitenkaan estänyt näkemästä kälyksiä jälleen muutaman päivän
perästä yhdessä pelipöydän ääressä yhtä hyvinä ystävyksinä kuin
konsanaan ennen -- kunnes sama kohtaus jälleen uudistui. Helposti
joutui tällaisten kohtausten aikana mitä pahimpaan välikäteen kun
molemmat riitelevät puolet vetosivat syrjäisen tuomiopäätökseen:
»Sano nyt, eikö Emelie ole väärässä?» ja toinen taas: »Sano, oliko
oikein, että Louise löi pata-sotamiehen pöytään?» Siinä oli
temppuilemista tarpeeksi jos mieli purjehtia onnellisesti molempien
karien läpi.
Kreivitär oli kaikin puolin ennakkoluuloton, eikä hän osoittanut
koskaan persoonallista pöyhkeyttä vaan seurusteli mielellään
sellaistenkin kanssa, jotka sukuperältään ja yhteiskunnalliseen asemaan
nähden olivat paljon alapuolella häntä. Mutta joutua jonkinlaiseen
lähempään yhteyteen »les classes inferieures»in, alempain
säätyluokkain kanssa, etenkin sukulaisuussuhteisiin, se oli hänestä niin
tavattoman vastenmielistä ettei hän sellaista tahtonut minään
mahdollisuutena edes ajatella. Ja kuitenkin johti kohtalo siihen, että
niin piti tapahtua. Tämän yhteydessä muistan erään sangen hupaisen
tapahtuman.

Kreivittären miehellä oli veli, kreivi Magnus Armfelt, joka tavallisesti
sai kantaa vain nimeä Masen; hän oli ollut Tukholmassa
hevoshenkivartion ratsumestari, sittemmin Kaarle Juhanan
kabinetti-kamariherra y. m., ja avioliitossa oli hän vapaaherratar
Stedingk'in kanssa. Mutta heidän perheelliset ja taloudelliset
olosuhteensa olivat sangen vähän onnelliset, jonka vuoksi hän erosikin
vaimostaan (joka meni sitten uuteen avioliittoon kreivi d'Otranten
kanssa) ja muutti Suomeen vuonna 1843. Molempain
vaikutusvaltaisten veljiensä siipien suojassa ja avulla nimitettiin hänet
täällä everstiksi ja sotaoikeuden jäseneksi sekä jonkun ajan kuluttua sen
puheenjohtajaksi, jolloin hänet ylennettiin kenraaliksi. Hän oli muuten
hyvänahkainen, vaatimaton, ystävällinen ja rauhaa rakastava mies,
kaunis niinkuin koko sukunsa.
Hänen taloudenhoitajattarellaan, mamseli Miina Bohmanilla, jota
kuitenkin rouvaksi kutsuttiin, oli poika Mauritz, jonka isä hän oli ja
joka jo tähän aikaan (1855) oli ennättänyt niin pitkälle elämässä, että
hän oli alkanut katkeruudella ajatella aviotonta syntyperäänsä ja surra
sitä, ja sentähden isä päättikin avioliiton kautta laillistuttaa sen.
Mutta kreivitär Louise, perheen määräävä tahto, ei tahtonut ottaa
kuuleviin korviinsakaan puhetta moisesta epäsäätyisestä avioliitosta --
hän kuolisi surusta j. n. e. Hän oli kylläkin lankonsa kodissa
seurustellut »rouva» Bohmanin kanssa, joka siellä emäntänä askaroitsi,
vieläpä joskus hänen kanssaan korttiakin pelannut, mutta että »rouva»
Bohman tulisi hänen kälykseen -- hänkin kreivittäreksi -- se on
kerrassaan mahdotonta -- se ei voisi käydä koskaan päinsä!
Siitä huolimatta päätti kreivi Masen antaa kuuluttaa aikomansa
avioliiton niin pian kuin vain kreivitär Louise olisi keväällä
matkustanut pois Helsingistä. Hän ajatteli että kunhan kerran
vihkiminen on täydeksi tosiasiaksi muodostunut, häipynee viha ja
kiukku aikanaan ja haava on jo ehkä parantunut kun kreivitär Louise
syksyllä takasin Helsinkiin saapuu.