Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 | Page 8

vielä olemassa Murtaja (kapteeni Hjelt,
sitten kapteeni Schantz), kulettaen pääasiallisesti karjaa Pietariin ja
Tukholmaan, sekä eräs uusi ja sangen hieno laiva, Finland, sittemmin
sai se nimekseen Victoria, joka välitti liikennettä linjalla
Helsinki--Viipuri--Pietari, vaan joka pari vuotta näillä vesillä tappiota
tuottaen purjehdittuaan sitten miilusti muille markkinoille. Ja siinäpä
onkin lueteltu kaikki höyrylaivayhteys ja liike, mitä sillä
vuosikymmenellä maassamme oli. Jos sitä vertaa meidän aikamme
suuriin, joka päivä lähteviin laivoihin ja sitäpaitsi monen moniin
pienempiin saaristopursiin, niin huomaa, ett'ei liikeolot merelläkään
olleet sen vilkkaampia kuin maalla. Kaikesta huomattavasta, yhden
ihmisijän aikana tapahtuneesta kehityksestä onkin ehkä juuri nykyisin
vallitseva yhdysliikenteiden vilkkaus hämmästyttävin.
Kaupungissa löytyväin hotellien luvun ja suuruuden määrää
luonnollisesti matkustajain tulva. Senvuoksi olikin siihen aikaan
kaupungissa ainoastaan muutamia hotelleja ja ne sangen pieniä.
Kleinehn hotelli oli suurin ja paras, vaikkakin sen alakerran anasti
melkein kokonaan halttuunsa Bolinin kauppaliike. Seurahuonetta, joka
nykyjään on aivan kokonaan uuteen uskoon rakennettu, ei alkujaan oltu
aijottukaan matkustajaravintolaksi. Sen alakerta oli täynnä
kauppapuoteja ja molemmat yläkerrat täytti juhlahuoneusto; suuri
juhlasali yksinään, suurin laatuaan mitä koskaan kaupungissamme on
ollut (90 jalkaa pitkä, 44 jalkaa leveä ja 28 jalkaa korkea) täytti kahden
kerroksen korkeudelta rakennuksen koko itäisen puoliskon;
juhlahuoneustoon kuului sitäpaitsi eteis- ja vierashuoneet, ruokasalit,
biljaardi- ja tarjoiluhuoneet, joten matkustajain käytettäväksi jäi
ainoastaan muutamia pienempiä huoneita Sofiankadun puolella.
Sitäpaitsi oli kaupungissa Bellevuen hotelli (Ehrenburg), Palmqvistin

kivimuurin molemmissa ylemmissä kerroksissa Pohjoisesplanaadin- ja
Fabianinkatujen kulmauksessa. Myöhemmin ilmaantui myöskin hotelli
de Russie Aleksanterin- ja Mariankatujen kulmaan. Kun sitten vielä
mainitsee muutamia enemmän tai vähemmän satunnaisia
yksityisasuntoja, kuten rouva Arpen matkustajamajan Senaatintorin
laidassa ja rouva Strandmanin Vuorikadun varrella, niin siinä ne sitten
ovatkin kaikki silloisen kaupunkimme matkustajapaikat. Tavallisesti
asuivatkin matkustajat silloin sukulaistensa tahi tuttaviensa luona,
käyttäen hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttaan.
Mistään vientiliikkeestä tahi teollisuudesta ei siihen aikaan Helsingissä
ollut juuri sanottavasti tietoakaan. Se oli silloin pelkästään kuluttavain
virkamiesten ja maahan-tuottavain kauppiaiden kaupunki.
Maastavientiliike supistui milt'ei tyyten muutamiin torilta ostettuihin
parru- tahi käsin sahattuihin lankkulasteihin, jotka lähetettiin
Sundmanin vanhalla »Uskolla» tahi »Afrikalla» Espanjaan, josta nuo
laivat sitten suolalastissa palasivat, tahi Rioon Lindroosin
»Alexandralla», joka sieltä toi kahvia. Teollisuuskin oli alkuperäisellä
kannalla. Borgströmin tupakkatehdas oli silloin vielä aivan
vasta-alkava, Kiseleffin vanha sokeritehdas Töölössä samoin jotensakin
vähäpätöinen ja Sinebryckoffin polttimo ja panimo oli myöskin aivan
mitätön verrattuna saman liikkeen nykyisiin suuremmoisiin laitoksiin,
Lindbergin veistämö ja Sundmanin seinäpaperitehdas -- siinä kaikki,
mitä nyt muistan teollisuusalalta noina aikoina. Muut olivat oikeastaan
vain käsityöläispajoja. Kaupungin käsityöläisistä luulen maalari
Kjällströmin, räätäli Staudingerin, kultaaja Höjerin, vaskiseppä
Osbergin, kultaseppä Mellinin, verhoilija Galetskin, puuseppä
Lithoniuksen, leipuri Holmin, teurastaja Janssonin ja muotiompelija,
rouva Bandlyn olleen huomattavimmat ja parhaimmat.
Kaiken liiketoiminnan pohja ja perustus, sen ydin, maan raha- ja
luottolaitos oli vielä silloin sangen alkuperäisessä tilassa. »Suomen
Pankki» majaili muutamissa huoneissa senaatintalon kaakkoisen
sivustan ylimmässä kerroksessa. Se oli maan ainoa pankki, ainoa
rahalaitos, jonka piti välittää kaikki liike! Pankilla oli haarakonttorit
kolmessa tahi neljässä huomattavimmassa maaseutukaupungissa, mutta
näitä konttoreja kutsuttiin rahanvaihtokonttoreiksi, eikä niillä ollut

mitään päätös- eikä määräämisvaltaa, vaan täytyi niiden lähettää kaikki
asiapaperit ja vekselit ensin johtokunnalle pääkaupunkiin, jolla yksin
oli valta hyväksyä sellaiset asiat. Kun ajattelee senaikuista
yhdysliikennettä ja kulkuneuvoja -- yksi tahi kaksi postivuoroa viikossa
-- huomaa helposti, kuinka ehkäisevästi se vaikutti kaikenlaiseen
liikkeeseen yleensä ja kaupan kehittymiseen.
Silloisessa kunnossaan tuo pankki -- muutamien vanhojen virkamiesten
johtamana, joilla ei ollut käsitystäkään sellaisen liikkeen hoidosta, vaan
jotka käsittivät asian kokonaan virkavaltaiselta kannalta, pikkumaisesti
ja ahdasmielisesti -- vaikutti ja esiintyi kerrassaan kaiken vilkkaamman
yrittelijäisyyden jarruna. Pankin koko vuotuinen liike ei silloin ollut
suurempi kuin minkä yksityispankin tahansa nykyään. Koko sen
lainauksen ulospäin ja rahain vastaanoton sisäänpäin voi aivan
mukavasti toimittaa pienen luukun kautta, joka oli kassanhoitajan
huoneen seinässä, ja samanlaisesta luukusta tuossa pienessä huoneessa
hoidettiin valtiokonttorin asiat!
Suomen Pankin ohella oli myöskin olemassa muutamia säästöpankkeja
ja eläkerahastoja, vaan nekin olivat silloin vielä vasta kehdossaan ja
lainailivat rahoja pääasiallisesti vain kiinteimistö-kiinnityksiä vastaan.
Vasta sitten kun »Yhdyspankki» alkoi toimintansa 1860-luvun alussa
tapahtui näissä vähäpätöisissä ja ahtaissa oloissa onnellinen muutos,
josta nopea ja aavistamaton elpyminen kaikilla liikealoilla oli
seurauksena.
Yhtä kehittymättömässä tilassa oli silloin koulu-ja opetustoimikin.
Paremmissa perheissä oli siihen aikaan tapana pitää lasten opettajina ja
kasvattajina joko kotiopettajia tahi ulkomaisia kotiopettajattaria. Ja ne,
joilla ei tällaiseen varoja ollut, panivat lapsensa Laurellin perustamaan,
sittemmin lehtori Backmanin huostaan joutuneeseen »lyseoon», jossa
oli oppilaita kaikkiaan noin 70--80, ja tyttönsä vapaaherratar von
Rosenin kasvatuslaitokseen, jossa oli oppilaita viiteenkymmeneen, tahi
sitten Gripenbergin pientenlastenkouluun. Kaupungin porvarillisia
perheitä varten oli olemassa vain yksi »alkeisoppilaitos», jota
tavallisesti kutsuttiin »isoksi kouluksi», siinä kun kävi kaikkiaan noin
100 oppilasta; tämän koulun ylimmältä luokalta sai oppilas

päästötodistuksen Porvoon kimnaasiin. Koulua ei muuten pidetty
kovinkaan suuressa arvossa, vaan katsottiin päinvastoin, että
opettajavoimat siellä olivat sangen heikot ja oppilaiden kesken
vallitseva henki raaka ja sivistymätön. Oppilaat olivat näet
suurimmaksi osaksi kaupungin käsityöläisten ja pikkuporvarien poikia.
Ison koulun pojat, »rotat», olivatkin hienompain lyseolaisten,
»kissojen», leppymättömiä vihamiehiä, heidän keskenään oli vallalla
alituinen kahakka; täyskarvaisia katumeteleitä pantiin toimeen
tuontuostakin vaihtelevalla menestyksellä. Senaikuisen opetuksen
omituisuuksista mainittakoon tässä m. m., että »keppi» se siihen aikaan
näytteli huomattavinta osaa ahkeruuden