Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 | Page 9

ja opintojen järjestelyssä.
Työväenluokan lapsille ei ollut vielä silloin tarjona minkäänlaista
sivistyslaitosta, paitsi sunnuntai-ja köyhäinkoulua, joka sijaitsi
Kasarmintorin varrella. Vasta vuonna 1861 tunnettu suuriaatteinen ja
kaukokatseinen Uno Cygnæus toi esiin siunausta tuottavan esityksensä
yleisen sivistyksen kohottamisesta kansakoulujen avulla, esityksen,
joka sai osakseen voimakkainta vastustusta juuri sen säädyn ja
yhteiskuntaluokan taholta, jonka olisi pitänyt etunenässä harrastaa
valon levittämistä. Voikohan kukaan silloin aavistaa, kuinka nopeasti
kansakoululaitos tulisi kehittymään ja että vuosisadan lopulla Helsingin
kouluissa kävisi noin kymmenentuhatta oppilasta?
Sen aikajakson alussa, jota tässä olen koettanut kuvailla, vallitsi
Suomessa vielä nykypäivinä käsittämätön sekasotku, mitä maassa
liikkeellä olevaan rahaan tulee, sillä täällä löytyi rahaa jos minkä lajista,
niinhyvin paperi- kuin hopearahaa, ja kaikkia lajeja käytettiin silloin
vielä maksuvälineinä. Käytännössä oli näet: Suomen Pankin 2 ja 1
ruplan setelejä ja 75, 50 ja 25 kopeekan pankkiosoituksia, venäläisiä
pankkiosoituksia à 25, 10 ja 5 ruplaa, vastaten 2/7 hopearuplaa, sekä
vielä ruotsalaisia setelirahoja, joko entisajoilta maahan jääneitä tahi
sitten tänne joutuneita Ruotsin ja läntisen Suomen välisessä vilkkaassa
kaupankäynnissä. Ruotsin rahaa ilmeni arvomäärältään monenlaista,
joko rikseinä tahi killinkeinä valtavelkarahaa. Mutta esiintyipä
käytännössä myöskin speciepankkiseteleitä, joiden arvo oli puolta
suurempi. Melkein kaikki setelilajit oli painettu huonosti vielä
huonommalle paperille; ne olivat likaisia ja repaleisia ja usein

nuppineuloilla kiinnitettyjä n. s. »kaprokkeihin», levätteihin. Vaikkakin
harvemmassa, tapasi kuitenkin liikkeessä myöskin oikeita venäläisiä
hopearuplia ja hopeista sekä vaskista venäläistä pientärahaa. Mutta
kansan syvien rivien keskuudessa, joiden ei ollut laisinkaan helppo
tottua uusiin ja erilaisiin rahalajeihin, käytettiin edelleen noita vanhoja
ruotsalaisia rahan-nimityksiä: plootu, taaleri, hopeaäyri ja runstykki,
jotka nimitykset merkitsivät kauan sitten käytännöstä hävinneitä
rahalajeja, mutta pysyivät yhä edelleen, vanhan pinttyneen tavan
mukaan, käytännössä rahvaskansan joukossa. Vielä minun
nuoruudessani laskettiin esim. palvelustytön palkka niin ja niin
moneksi plootuksi. Ei ollut myöskään mikään ihme, jos siihen aikaan
sattui kuulemaan, että jokin maksoi 1 ruplan 12 killinkiä tahi 3 riksiä
valtavelkarahaa ja 12 kopeekkaa j. n. e. Tavaton sekasotku yleensä, jota
kylläkin usein väärinkäytettiin »narratakseen talonpoikia.» Kaikki tuli
kuitenkin järjestyneelle tolalleen L. G. von Haartmanin alotteesta
vuonna 1840 annetun raha-asetuksen avulla, jonka jälkeen nuo monet
erilaiset ruotsalaiset rahalajit lunastettiin pois liikkeestä ja siten --
joskin vähitellen -- kuitenkin lopullisesti käytännöstä hävisivät, niin
että metallinen Venäjän hopearupla tahi sen arvoiset setelit jäivät
ainoiksi laillisiksi rahoiksi maassamme.
Ainoastaan kolme vuosikymmentä oli silloin kulunut siitä kuin Suomi
»verisen kilven laisena oli Svean sydämestä temmattu», tahi,
käyttääksemme kansan puhepartta, »siitä kuin ryssä maahan tuli.»
Kaikki vanhemmat ihmiset olivat eläneet Ruotsin vallan aikana, useat
heistä olivat ottaneet osaa maan viimeiseen kunniakkaaseen
puolustukseen, useimpia kiinnitti vielä lujat heimolaissiteet emämaahan,
jonka ylevät muistot ja yhteistunne lienee istuttanut syvät juurensa
jokaiseen sydämeen. Eipä näinollen luonnotonta olisikaan, joskin
kaipaus vielä silloin olisi ollut suuri, ja joskin pakko mukaantua uusiin
olosuhteisiin olisi tuntunut painostavalta. Vaan meidän aikamme
suureksi ihmeeksi ei kumpaakaan ilmaantunut.
Tämä johtui ehkä osaksi siitä tyynestä tasamielisyydestä ja
vilpittömästä, lainkuuliaisesta ajatuskannasta, joka kaikkina aikoina on
ollut Suomen kansalle ominaista, osaksi myöskin siitä
tyytymättömyydestä, jonka oli kansassa herättänyt päättömästi johdettu

puolustus ja silloinen huonon huono Ruotsin hallinto maassamme.
Suomi, joka siihen asti oli ollut ruotsalaisten ja venäläisten aseiden
alituisena temmellyspaikkana näytti nyt voivan iloita
häiritsemättömästä rauhasta. Keisari Aleksanteri oli Porvoon
valtiopäivillä selittänyt, että »Suomi on kohotettu kansakuntain
joukkoon», joka kutkutteli kansallisturhamaisuutta, ja samalla valallaan
vahvistanut maan lait ja valtiomuodon ikuisiksi ajoiksi, joka taas
tyynnytti mielialan ja herätti luottamusta tulevaisuuteen.
Virkamiehet, jotka nyt äkkiä saivat virkoja moninaisissa uusissa
virastoissa, samalla kuin palkat kaksinkertaisiksi määrättiin, ja joiden
ilmaiseksi kadettikoulussa kasvatetut pojat saivat hyviä paikkoja
keisarikunnassa (noin 800 suomalaista upseeria oli siihen aikaan
venäläisessä palveluksessa) olivat ylen kiitollisia näistä
armonosoituksista ja tunsivat olevansa turvallisia sen keisarisanan
kautta, joka vakuutti, että ainoastaan suomalainen mies saa olla
suomalaisessa virassa, eikä ketään voida eroittaa ilman laillista
tuomiota. Entiset suomalaiset upseerit saivat pitää virkatalonsa ja
palkkansa, eikä ollut ensinkään harvinaista, että heidät asetettiin uusiin
virkoihin. Rahvaskansan veroja vähennettiin, se vapautettiin
sotapalvelusvelvollisuuksista, se tunsi turvallisuuden tunnetta sekä
hallitsijavakuutuksen nojalla, joka kirkkojen seinille oli julkinaulittu,
että myöskin ollessaan tietoinen siitä, ett'eivät virkamiehet, jotka olivat
saman maan poikia samoinkuin rahvaskin, voisi pettää kansan
harrastuksia ja pyrintöjä.
Sitäpaitsi vaikutti paljon sekin, että keisari, joka matkusti kaksi eri
kertaa läpi maan (1812 ja 1819), osoitti jokaiselle hyväntahtoisuuttaan,
esiintyi maan armollisena ja lempeänä hallitsijana ja kykeni
personallisella herttaisuudellaan voittamaan puolelleen kaikkien
sydämet, eikä toki vähimmin naisten, jotka aina ja jatkuvasti puhuivat
hänestä ylistelevin sanoin.
Niinpä vallitsikin yleinen tyytyväisyys oleviin oloihin. Muutos mielissä
vanhasta uuteen oli tapahtunut äkkiä ja vapaehtoisesti, myöhemmin
siihen oltiin jo totuttu ja sitä siedettiin ja tulevaisuus väikkyi valoisana
-- niille, jotka sitä ajattelivat.

On luultavaa, että se taantumus-, milt'ei orjamainen henki, joka suurten
Napoleon-sotien jälkeisinä hervottomuuden ja tyvenen aikoina oli
vallannut koko Euroopan, ulottui myöskin Suomeen, johon siihenkään
yleinen ajanhenki ei liene voinut olla koskettamatta. Vasta suurten
tapausten jälkeen vuonna 1848 alkoivat raittiimmat tuulahdukset
tuntua.
Mutta vähitellen selvisivät käsitteet. Jokainen tiesi, että
jälleenliittyminen Ruotsiin oli sula mahdottomuus, ja täydellinen
antautuminen ja sulautuminen suureen Venäjän valtakuntaan oli taas
ajatus, jota yhtä mahdottomana ei kukaan millään ehdolla tahtonut
ajatellakaan,