Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 | Page 6

tuntenutkaan oikein kaupunkiansa.
Kun palokunta oli tällainen ja poliisikunta samoin, kun palokalustot
olivat perin kurjat ja vähäiset ja kun ei minkäänlaista vesijohtoakaan
ollut, voidaan hyvin kuvitella miten kaikki kävisi, kun sattui tulipalo. Ja
tulipaloja sattuikin siihen aikaan hyvin usein, leviten valkeanvaara
usein sangen laajallekin. Nykyjään ovatkin milt'ei aavistamattomia nuo
senaikuiset suuremmoiset, kamalat näytelmät, varsinkin jos sattui
tuulemaan ja vedenpuute olemaan suuri. Kaikki talonomistajat olivat
suuren sakon uhalla velvolliset, kuultuaan tulipalomerkin kaikuvan
kirkontornista ison kellon läppäyksin, lähettämään vesitynnerinsä
kiitävällä vauhdilla palopaikalle, ja ensimäisinä paikalle saapuneet
vedentuojat saivat palkinnon. Senpävuoksi sukeutuikin aina
vedenajajain kesken hillitön kilpa-ajo pitkin katuja ja pian ahtautui
tulipalopaikka niin täyteen kaupungin vesitynnereitä, että sammutustyö
ruiskujen ja palokaluston avulla kävi milt'ei mahdottomaksi.
Kaikenlaista väkeä virtaili samoin joukottain palopaikalle,
enimmäkseen uteliaina saada nähdä koreaa näytelmää, kun kamalat,
korkealle hulmahtelevat ja leiskuvat lieskat punasivat taivaankannen,
mutta myöskin »pelastamaan» -- niinkuin oli tapana sanoa. Ja tuo
pelastaminen taas kävi päinsä useimmittain siten, että he kiireissään ja
innostuksissaan, muka pelastaakseen omaisuutta tulen uhriksi
joutumasta, heittelivät huonekaluja, peilejä, posliinitavaroita ja
lasi-astioita ikkunasta ulos suoraan kadulle. Suurin osa liekeistä
pelastettua tavaraa meni näin kaikissa tapauksissa pilalle ja sirpaleiksi,
ja paljon niistä kähvelsi ja varasteli mukaansa myöskin erityisesti sitä

varten paikalle kokoontunut roskaväki, jota poliisit eivät voineet estää
tunkeutumasta palopaikalle. Mitään erityistä pelastuskuntaa ei siihen
aikaan ollut olemassakaan. Eikä palovakuutuskaan ollut mitään yleistä.
Alempain ja vähempivaraisten yhteiskuntaluokkain piireissä tuskin siitä
edes mitään tiedettiinkään.
Jotakuinkin viheliäisessä kunnossa olivat kaupungin kadutkin. Ne oli
kivetty teräväpäisillä mukulakivillä, joita myöten jalanastujasta tuntui
usein kiusalliselta tallustella, ja olivat ne samanlaisia kuin nytkin,
lukuunottamatta muutamia pääkatuja, jotka viihoviimein on laskettu
sepelikivestä. Yhtä jalkojarasittavalla tavalla olivat katujen
jalkakäytävätkin kivetyt, kunnes jotkut alkoivat niitä kivetä uudelleen
Räävelistä tuoduilla latuskaisilla kalkkikiviliuskoilla. Tätä tapaa
alkoivat vähitellen käyttää useimmat talonomistajat, mutta
kalkkikivellä oli se paha vika, että se pian lohkeili palasiksi. Meidän
aikanamme tavattavia, kävelylle houkuttelevia asfalttikäytäviä ei vielä
siihen aikaan oltu keksittykään, ja katujen kiveäminen graniittipaasilla
kävi taas liijan kalliiksi.
Kun tuiskut talvella pyryyttivät kaupungin kaduille lumikinoksia, ei
niitä ajettu pois niinkuin nykyjään, vaan ainoastaan lumiaura, jonka
eteen suuri joukko hevosia oli valjastettu, hujelsi -- ajurien ruoskiaan
vingutellessa ja elämöidessä ja poikasten suureksi huviksi -- pitkin
katuja, tasoitellen pahimmat kinokset. Lumi jalkakäytäviltä luotiin
aivan yksinkertaisesti vain hevoskadulle. Jalkakäytävät olivatkin
senvuoksi paljon alempana kuin ajokatu ja kun sattui oikein luminen
talvi, jäivät käytävät niin alhaalle, että ne näyttivät ikäänkuin
jonkinlaisilta urilta, joista ei kadun toiselle puolelle voinut nähdä.
Kuitenkin piti katujen vanhan tavan mukaan olla lumettomat
Vapunpäivänä ja silloin kuljetettiinkin pois kaikki loppuhölsä, jota
kevätaurinko ja vesisade ei vielä ollut sulattanut.
Kaupungin koko kauppa ja liike-elämä oli siihen aikaan keskittynyt
Kauppa- ja Senaatintorin seuduille ja näiden torien välillä oleviin
kortteleihin. Tämän alueen ulkopuolella tapasi vain pienempiä,
yksinäisiä puotipahasia. Sittemmin, kaupungin laajentuessa, on liike
alkanut ulottua yhä enemmän ja enemmän länteenpäin. Tämän lisäksi

on huomattava, että kauppa ei silloin vielä ollut ensinkään
erikoistutettua, vaan samassa myymälässä myötiin mitä erilaisimpia
tavaroita. Niinpä oli m. m. Etholénin myymälä, kaupungin silloinen
paras kauppaliike Etelä-esplanaadin- ja Unioninkatujen kulmauksessa
(nykyisin Pletschikoffin), avonaisten holvien kautta jaettu kolmeen eri
osastoon. Ensimäisessä osastossa sisäänkäytävän vieressä oli
myötävänä kaikenlaista siirtomaatavaraa, yksinkertaisimmista alkaen
aina hienompiin mausteaineisiin saakka, keskimäisessä taas
lasitavaroita, posliineja ja rihkamaa, sisimmässä sitävastoin koru- ja
vaatetavaraa hamaan silkkiin ja samettiin, hajuvesiin, hansikkaisiin ja
kaikenkalttaisiin pukukoristeihin y. m. höpeneihin saakka. On
luonnollista, ett'ei kauppavarastot tällaisissa olosuhteissa voineet olla
niin hyvin lajiteltuja kuin erikoisliikkeissä yleensä, mutta eipä sellaisia
vaatimuksiakaan siihen aikaan ollut. Siihen aikaan ei myymälöissä
seisottu kahdenvaiheilla ja pulassa mitä ottaisi, vaan ostettiin mitä oli
tarjolla ja liikkeessä mahdollisesti löytyi ja maksettiin se hinta, mikä
pyydettiin ja siihen tyydyttiin. Tämän Etholénin liikkeen kanssa kilpaili
Deckerin kauppaliike Aleksanterinkadun varrella, (nykyisin on sillä
paikalla lääninkanslia), ja oli tämäkin myymälä jaettu kolmeen
osastoon. Kun nämä kaksi kauppaa sitten lopetti liikkeensä, ilmestyi
niiden sijaan Schiefner (Pohjoismaiden pankin talo) ja Bolin &
Einighorst (Kleinehn hotellin paikalle), Göhle & Aspelin ynnä muut.
Huomattavammista senaikuisista liikkeistä on vielä mainittava I. H.
Lindroosin rautakauppa (nykyisen Yhdyspankin paikalla) sekä Gaddin
laaja rahvaan tavarain liike (nyt Sidorowin kalustokauppa).
Paitsi näitä harvoja suurempia kauppaliikkeitä, oli kaupungissa silloin
joukko venäläisiä kauppapuoteja, joiden hallussa oli milt'ei kokonaan
kaikenlainen siirtomaatavaroiden kauppa, ja ylenmäärin levittivätkin
nämä kauppaliikkeet kaupunkiin venäläisiä tavaroita ja tehdastuotteita,
johon lienee erityistä kiihoitusta ja vilkkautta antanut silloinen
tullitaksa. Heidän kauppaliikkeensä, »lafkansa», jotka olivat usein
sangen epäsiistejä, olivat jo järjestäytyneet erikoisliikkeiksi. Sellaisia
oli esimerkiksi kahden Baranoff-veljeksen puoti Senaatintorin laidassa,
jossa tuskin muuta tavaraa löytyikään kuin messinkisiä teekeittiöitä,
loistenahkapieluksia ja venäläisiä yönuttuja, Duldinin teemyymälä
Unioninkadun varrella, Uschakoffin leikkikalukauppa Erottajalla,

Scharinin venäläisten nahkatavarainkauppa Kauppatorin varrella, j. n. e.
Pitkäpartaisia, ketunnahka-kauhtanoihin puettuja venäläisiä
»kupetsoja» oli siihen aikaan niin paljon, että heidän nimistään
sepitettiin oikein erityinen laulunpätkä, jonka jokainen kaupungin
koulupoika osasi laulaa:
»Uschakoff ja Kudrakoff Baranoff ja Tabunoff Duldin! Duldin!
Uschanoff ja Jablokoff, Koroloff ja Durakoff Scharin! Scharin!»
He olivat hyvänahkaisia, yksinkertaisia ja vaatimattomia miehiä ja
elivät yksinomaan vain ammattinsa hyväksi, tietämättä vähääkään
kaupungin ja maan harrastuksista ja asioista, mongerrellen kieltämme
usein tavattoman naurettavalla tavalla. Useat