Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 | Page 5

muistuttaa
menneistä iloisista päivistä.
Kaksi ulkoravintolaakin oli siihen aikaan, nimittäin Töölö, joka sijaitsi
sillä paikalla, johon sitten 1850-luvulla sattuneen tulipalon jälkeen
rakennettiin Hesperia, ja joka lienee ollut alemman porvariluokan ja
totiukkosten usein muistama mielipaikka -- ja sitten vielä
»Säästöpankki», matala, keltaiseksi maalattu, jotakuinkin rätiskäinen,
yksikerroksinen puurakennus, joka sekin sijaitsi Töölönlahden rannalla
Kaisaniemen vastapäätä. Siellä elettiin vapaammin,
kainostelemattomammin ja häikäilemättömämmin; ja virtaili siellä
vieraita kosolta, varsinkin sellaisia, jotka koettivat pitkittää iloja mitä
kauimmin ja viettivät siellä toisen ja kolmannen päivän »lystäilyjä»,
joka siihen aikaan ei mitään tavatonta ollutkaan.
Eläintarha, Korkeasaari, Luoto ja Fölisö olivat vielä silloin maita, joita
ei oltu »löydetty». Sitävastoin kerrotaan, että Melalahdella ja Granin
majatalossa olleissa ravintoloissa olisi pidetty kylläkin jonkunlaisia
arveluttavampia »istunnoita».

XV.
MINKÄLAISTA SIIHEN AIKAAN OLI.
Eipä löytyne mitään tässä maailmassa, jolla ei olisi varjopuoliaan, ja
erityisesti oli asianlaita näin, mitä kaupungin senaikuiseen
valaistukseen tulee, sillä se oli valoa, joka ei loistanut tahi ehkä
oikeammin loisti olemattomuudellaan. Tähän niin sanottuun
valaistukseen käytettiin öljylamppuja, jotka alinomaa savusivat ja
senvuoksi olivat myöskin aina savun vallassa ja likaisia. Lyhdyt, joita
oli asetettu katujen kulmauksiin keltaisiksi maalattujen puupylväiden
nenään, olivat suuria ja karkeatekoisia, viheriäisiksi maalattuja vehkeitä,
joiden yläpäässä nitisi ja natisi tuulikiekko savun johtamista ja vedon
lisäämistä varten. Talvinen päivä on pohjolassa lyhyt ja heti kun

hämärä laskeutui, kietoi se kaupungin pimeään huntuunsa, josta
eroittautui vain näiden katulamppujen himmeät, punaisenvivahtavat,
tuskin huomattavat valopilkut pitkien välimatkojen päässä toisistaan,
koetellen opastaa tietä niille harvoille, jotka tässä synkeydessä olivat
kulkusalla.
Selviytyäkseen ja tullakseen toimeen tuollaisessa pimeässä, oli kaikilla
sellaisilla henkilöillä, joilla kerran oli omat ajoneuvot, s. t. s. melkein
kaikilla talonomistajilla ja säätyhenkilöillä mukanaan ajoneuvojensa
taka-istuimella palvelija, joka piti korkealla ilmassa kaksikynttiläistä
lyhtyä, valaisten sillä kuljettavaa vaarallista tietä. Sellaisia, joilla taas ei
omia ajoneuvoja ollut, saatteli kutsuista ja teaatterista kotiin neitsyt,
joka herrasväkensä edellä kuljetti tuollaista kaksikynttiläistä lyhtyä.
Yksinäisillä jalan kulkijoilla oli melkein aina mukanaan käsilyhty.
Ja kun ilta oli joutunut, loppui myöskin heti kaikki tavallinen liike, sillä
kaikkialla peitti pimeä silloin tienoot; eikä edes kaupungin
keskusosatkaan olisi olleet sen paremmin valaistuja, joll'ei
kauppaliikkeiden ikkunoista lankeeva himmeä valojuova olisi jonkun
verran kadulle heijastanut. Mutta kun kauppaliikkeetkin jo aikaseen
illalla suljettiin, peittyivät nämäkin seudut senjälkeen yön pimeään.
Yleisesti arveltiin ja ajateltiin siihen aikaan, ett'ei turvallisuus kaduilla
ollut varma, niinpiankun oli tullut pimeä. Ja senpävuoksi eivät
paremmat naiset rohjenneetkaan yksin astua ulos hämärissä. Eikä
selvällä päivälläkään pidetty oikein sopivana tahi vaarattomana
sellaista, jonkavuoksi heidän jälessään tavallisesti astuikin muutaman
askeleen päässä livrépukuinen palvelija. Jos he taas yksin kävelivät, oli
hienoille naisille tarjona vaara, etenkin jos he olivat sieviä näöltään,
että tuntemattomat herrat tulivat puhuttelemaan heitä, vieläpä
saattelemaan pitkät matkat.
Järjestyksen ylläpito kaduilla oli vielä siihen aikaan kutakuinkin
alkuperäisellä ja huonolla kannalla. Poliisikunta oli vähälukuinen, eikä
sitä oltu kuriin ja järjestykseen totutettu, eikä niitä harvoja
poliisikonstaapeleja myöskään, joita kaikenkaikkiaan kaupungissa
löytyi, saanut käsiinsä silloin kuin niitä olisi tarvinnut -- he oleskelivat
mieluimmin ja suurimmaksi osaksi vahtikonttorissa, josta niitä sai

kutsua hätään -- useimmittain liijan myöhään. Tästä johtuikin tuo
silmitön pelko, ettei kenkään uskaltanut lähteä ulos autioille kaduille
pimeän tultua. Myöskin naispalvelijat, joiden täytyi juosta
isäntäväkensä asioilla, kulkivat aina lyhty kädessä -- sillä muuten
antautuivat he alttiiksi monenmoisille ikävyyksille.
Poliisivalvonta yönaikaan olikin oikeastaan kaupungin palovartijain
hartioilla. Palovartijat taas eivät siihen aikaan olleet niinkuin nyt
majoitettuina suuriin, muhkeisiin palokunnantaloihin
katsastustornineen, voimistelu- ja lukusalineen, eikä heillä ollut
kauniita virkapukuja, vaan vaeltelivat senaikuiset palovartijat kaksittain
yökaudet pitkin kaupungin katuja, puettuina pitkiin, ruskeisiin
kaapuihin ja virittäen katujen kulmauksissa tuon tutun yksitoikkoisen ja
ylen pitkäveteisen laulunsa:
»Kello on kymmenen lyönyt! Suo kautta voimasi lempeä Luoja täll'
kaupungill' tulen ja vaaran suoja. Kello on kymmenen lyönyt!»
Nämä kaupungin palovartijat olivat tavallaan asestettuja, heillä oli
nimittäin aina mukanaan ulkona kaksi perin ihmeellistä asetta. Toinen
niistä oli rämistin, tavallisen jänis-rämistimen kaltainen kapistos, jolla
he voivat saada aikaan hirvittävän räikeän melun herättääkseen siten
tulipalon sattuessa talossa asuvat ihmiset ja samalla varoittaakseen
vaarasta naapureja. Toinen heidän varustuksiinsa kuuluva ase oli niin
kutsutut saksit, jotka -- ollen varsiltaan nivelikkäät -- voivat ulottua
pitkän matkan päähän ja joilla he voivat nipistää epäilyttävän näköisiä
yökulkijoita jaloista tai käsiranteista tahi vyötäisiltä kiinni -- varsinkin
iskivät he näin saksinsa yöllä miilustaviin naisiin -- ja viedä heidät
sitten yöpuulle »putkaan» odottamaan seuraavaa aamua, jolloin »kiini
nipistettyjen» tuli tehdä selko viranomaisille, mikä oli yöllisen
kävelyretken tarkoitus ollut.
Ei tapahtunut kuitenkaan harvoin se ihme, että nämä järjestyksen ja
valkeanvaaran vartijat olivat liijan ylitsevuotavaisesti uhranneet
Bakkukselle ja vahvistaneet itseään kotimaisella jumalaisjuomalla
kestääkseen yökylmää ja senvuoksi ottivatkin sitten oikein
perinpohjaiset unet joillakin kauppaliikkeen rappusilla. Ja silloinkos
heille tehtiin jos jonkinlaisia kepposia. Niinpä kerrottiin, että muutamat

ylioppilaat olivat eräänä yönä tavanneet Porvoossa jonkun palovartijan
kerrassaan avuttomassa tilassa, tiedottomana humalassa. He panivat
palovartijan rekeen ja päästämättä hänen humalaansa haihtumaan
veivät hänet Helsinkiin, jossa asettivat hänet kirkonrappusille. Kun hän
sitten vihoviimein heräsi, paistoi aurinko jo täydeltä terältään, mutta
uskollisena tottumukselleen ja velvollisuudelleen alkoi hän vedellä
lauluaan
»Kello on kymmenen lyönyt!»
Kukin voi kuvitella ukkoparan kummastelun, kun hän unenpöpperössä
ollen ja hieroskellen silmiään ei