Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 | Page 4

toimeen ilman lempijuomaansa, kunnes sitä ennätettiin muilta
paikkakunnilta hankkia, ja se ei tottatosiaan senaikuisten
kulkuneuvojen välityksellä käynyt nopeasti päinsä.

Joskus olivat nuo hienot seurapiirit huvitelleet itseään pukeutumalla
talonpoikaisväeksi ja menemällä sitten ostoksiaan tekevän ja
tavaroitaan myöskentelevän rahvaan joukkoon kauppatorille, jossa he
aikaansaivat niin hullunkurisia kohtauksia ja mellakoitakin, että poliisin
oli jouduttauduttava paikalle selvittelemään sotkuista vyyhteä.
Sitäpaitsi vielä monenlaisia muita ilkeämmänpuoleisia ilveitä
toimeenpantiin, joista ei tässä voi lähemmin kertoa.
Mutta myöskin todella hienoja tilaisuuksia voitiin joskus toimeenpanna.
Niinpä puhuttiin vielä kauan jälestäkinpäin eräästä »fête champetresta»,
ulkoilmajuhlasta ja toisen kerran eräästä »fête venetiennestä»,
venetsialaisesta juhlasta, jotka kreivitär Mussin-Puschkin, syntyisin
Stjernvall, oli toimeenpannut kesällä 1840 asumallaan Melalahden
tilalla ja joiden juhlain vertaista hienostuneessa loistossa ja
ylellisyydessä, aistissa ja siroudessa ei siihen asti vielä maassamme oltu
nähty. Muun muassa saatiin ihailla keinotekoista saarta, jossa palmujen
varjossa erityisesti tilaisuutta varten Pietarista haettu mustilaisseurue
lauleli ja tanssi ja jonne parooni A. Mannerheim yritti soutaa pienellä
palkovenheellä, joka kuitenkin kellahti kumoon jo rantamatalikolla,
jotta -- niin kerrottiin -- tuo hieno parooni saisi siten tilaisuuden
esiintyä koko loppuillan eriskummallisen mielikuvituksellisessa,
»kokonaan tuotapikaa tekaistussa puvussa».
Kaupunkilaiset eivät yleensä katsoneet karsain silmin tällaisten
rikkaiden muukalaisten vierailuja kaupungissa, sillä he jättivät suuria
rahasummia jälkeensä, hotellit ansaitsivat erinomaisesti, kauppapuodit
saivat runsaasti myödyksi kaikenlaista rihkamaa ja monet
kaupunkilaiset saivat kesäisin muuten tyhjinä olevat huoneustonsa
vuokratuiksi vieraille korkeasta vuokramaksusta. Minunkin isäni otti
kerran onkeensa tuollaisen houkuttelevan tarjouksen ja vuokrasi
huoneustomme eräälle amiraali Lazareffille, mutta katua sai hän tätä
kauppaansa. Sillä kun me palasimme syksyllä kaupunkiin, täytyi
huoneustossamme toimeenpanna korjauksia niin paljon, ett'eipä
vuokrarahat niihin lähimainkaan riittäneet. Parkettilattiat olivat täynnä
naarmuja, kuurnia ja orkosia, sillä nuori väki oli sitä käyttänyt
luistelupaikkanaan, seinäpapereilla päilyi rasvatäpliä niillä paikoin,
joissa pyhimyskuvain paikat oli ollut, huonekalut olivat pahasti

ruhjoutuneet ja turmeltuneet ja pöytäliinavaatteita oli käytetty
pölyriepuina. Eikä isäni koskaan uusinut vuokraamisyritystään.
Mutta kun ylhäisömaailmalle julistettu kielto, joka oli estänyt heitä
matkustelemasta ulkomaille, 1840-luvun loppupuolella peruutettiin,
jätti tuo ylhäisö kaupunkimme, jolloin myöskin loppui Kaivopuiston
lyhyt vaan loistava aikakausi ja se muuttui vähitellen sellaiseksi kuin se
nytkin on.
Paitsi Kaivopuistoa oli Helsingissä toinenkin puisto, muistorikas
Kaisaniemi, joka on rakas kaikille, ketkä siellä vain ovat olleet, ja
kaikkihan taas ovat siellä olleet, jotka kerran Helsingissäkin ovat
käyneet. Jos Kaivopuisto olikin kansainvälisen ja ylimysvaltaisen
ylhäisön kokouspaikka, niin muodostui taas Kaisaniemi kansallisen
intelligensin, yksinkertaisempien ja vaatimattomampien seurapaikaksi,
sellaisten, jotka välttivät sekoittautua muukalaisten laumoihin. Mikään
kansanpuisto ei se vielä silloin ollut, sillä kansan taajat, kaikki täyttävät
joukot eivät siihen aikaan vielä käyneet missään eivätkä tungeskelleet
minnekään.
Kaisaniemen oli perustanut vanha vapaamuurari Granatenhjelm, joka
siellä myös lepokammiossaan lepää. Sen omisti ja sitä hoiteli ensin
rouva Kaisa Wahllund, josta koko puisto laitoksineen on nimensäkin
saanut ja siirtyi se sitten mamsseli Emelia Myhrmanin huostaan, ja
hänpä sille kykeni antamaan sen rattoisan viihtymyksen leiman, joka
hänen aikanaan niin tavattoman suuressa määrässä oli Kaisaniemelle
ominaista ja sen tunnuspiirteenä. Puisto oli silloin paljon tuuheampi,
kunnes 1890 sattunut raivoisa myrsky nujerteli maan tasalle suuren
joukon puiston puita.
Sinne riensivät ne kaupunkilaiset, jotka halusivat ja pitivät parempana
pysyä erillään venäläisestä maahantulotulvasta Kaivopuistossa,
riensivät hengittämään kesän raikasta ilmaa tahi nauttimaan puiden
varjossa viileydestä. Syöden yksinkertaista illallista tahi juoden
luonnonhelmassa kahvikupposen nauttivat he luonnon rauhallisesta
ihanuudesta.
Mutta talvi kuitenkin oli Kaisaniemen varsinainen ja suuri kausi, sillä

se muodostui aina talvisin »intelligensin», nuorten ja ylioppilaiden
kokoontumispaikaksi ja siellä pidettiin kaikki lukemattomat
akateemiset juhlat, osakunta- ja ylioppilaskekkerit ja kaikki iloiset
»viftit», kun oltiin onnenpoikina päästy läpi tutkintojen, dosentti- ja
professoriväitöksien kiirastulesta, j. n. e. loppumattomiin.
Samoin kuin Kaivopuiston, niin oli 1840-luku Kaisaniemenkin
suuruudenaika. Ja kuitenkin, kuinka yksinkertaisia olivatkaan tuollaiset
kekkerit! Mitättömän vähäpätöisesti sisustetussa salissa, jonka
huonekaluista mainittakoon vahavaatteella päällystetty sohva, seisoi
pitkä pöytä, jonka toisessa päässä komeili punssijuoma-malja ja
toisessa »Carolina-malja», sisältäen valkoviinisekoitusta, ja näiden
maljojen välissä pitkät rivit laseja. Kun maljat oli juotu, käytiin käsiksi
yhtä yksinkertaiseen illalliseen, tahi paremmin sanottuna pika-iltaseen,
johon pysyvänä pääruokalajina kuului sillisalaatti.
Mutta jospa tuon vanhan, vieläkin paikallaan seisovan ravintolan seinät
voisivat puhua ja kertoa mitä kaikkea niiden sisässä on tapahtunut ja
sanottu, niin syntyisipä siitä yhtä mieltäkiinnittävä kuin kirjavakin
kertoelma, sillä varmaankaan ei missään paikassa Suomessa ole pidetty
niin monta ylevähenkistä ja vakavaa puhetta, eikä taas singauteltu niin
paljon sukkelia ja hupaisesti hulmahtelevia leikinlaskuja, kuin siellä.
Siellähän Gabriel Leisteniuskin tilapäisesti kyhäsi sukkelimmat,
parhaimmat runonsa. Muistan vielä monta tuollaista tilaisuutta
ylioppilasajoiltani. Eivätkä sellaiset muistot unohdu milloinkaan.
Kun mamsseli Myhrman vuonna 1854 luopui toimestaan, menetti
myöskin Kaisaniemi samalla rattoisuutensa ja sieltä hävisi järjestävä
kyky. Näihin aikoihin alkoivat myös akateemiset juhlat saada
toisenlaisen, niin sanoakseni yleisemmän ja hijotumman leiman ja niitä
alettiin sittemmin viettää uudemmissa ja paremmissa ravintoloissa itse
kaupungissa. Ja niinpä loppuikin tuon vanhan ylioppilasravintolan
suuruuden aika, josta nyt tuskin on enää jälellä muuta kuin muisto.
Vanha, hauska, vahavaatteella päällystetty sohva on hävinnyt teille
tietymättömille ja sen sijaan on ravintolasaliin ilmestynyt
nukkakankaalla päällystettyjä mahonkisia huonekaluja; yksinkertaisia,
harmaaksi maalattuja seiniä koristavat nyt suuret peilit; Kaisaniemi on

nyt monien muiden tapainen ja kaltainen ravintola. Vanhan
perinnäistavan mukainen ylioppilaslaulu Kaisaniemessä Vapunpäivän
aamuna on milt'ei ainoa seikka, joka nykyjään enää