Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 | Page 3

ja
rikkaita perheitä 1830-luvulla oli ulkomaisissa kylpy- ja pelipaikoissa
tuhlannut omaisuutensa ja saattanut venäläisen nimen huonoon huutoon,
kielsi keisari Nikolai sellaisilta passinsaannin ulkomaille matkustamista
varten. Kun heidän täten täytyi ryhtyä etsiskelemään jotakin
oleskelupaikkaa valtakunnan sisällä, kiintyivät heidän katseensa
meidän pieneen Helsinkiimme, jossa he arvelivat voivansa elostella

miten väin mielensä teki.
Tämän maahamme muuttavan lauman etunenässä kulki kuuluisa
monenmiljoonan omistaja, ruhtinatar Jussupoff, syntyisin Narischkin.
Tämä ylenylhäinen nainen oli jo Pietarissa tullut kuuluisaksi ylellisten
hurjastelujensa kautta, jotka usein esiintyivät mitä sopimattomimmissa
muodoissa. Niinpä oli hän kerran toimeenpannut juhlan omassa,
Moikka-kanavan varrella sijaitsevan suuren Jussupoffin palatsin
viereisessä puistossaan, jossa hän oli nostattanut pois kaikki pystykuvat
jalustoiltaan ja panettanut niiden sijaan elävät henkilöt seisomaan
samoissa asennoissa ja huomaamattoman vähäisissä pukimissa -- tai
sitten ilkisen alasti -- kuin kuvapatsaatkin. Ja nämä elävät kuvapatsaat
valaistiin juhlan aikana tulisoihduilla ja bengaalitulella, ja musiikki
pauhaten kaikui ja samppanja virtanaan kuohui. Juhla oli kerrassaan
Neron juhlan tapainen, niinkuin siitä kerrotaan teoksessa »Quo vadis?»
Sellainen taidekäsitys ja aistisuunta oli tällä ylhäisellä naisella, joka
silloin saapui pieneen kaupunkiimme rakennuttaakseen siellä itselleen
kesäasunnon. Hän valitsi asuntonsa paikaksi korkeimman mäentöyryn
Kaivopuistossa ja rakennutti sinne muhkean huvilan, jonka Grönqvist
nykyjään omistaa. Kerrotaan, että huvilapaikan valitsemiseen olisi
määräävästi vaikuttanut se, että tällä korkeasukuisella naisella oli rakas
ystävä, kaunis kapteeni Isakoff, joka oli jostakin rikoksesta alennettu
sotamieheksi ja siirretty Viaporiin. Huvilastaan oli ruhtinattarella vapaa
näköala hänen karkoituspaikalleen; ja vieläpä voi ruhtinatar salakähmää
käydä hänen luonaankin ja ehkäpä sai kapteenikin, päällikkökunnan
luvalla, pistäytyä ruhtinatarta katsomassa. Kaivopuisto saakin
synnystään mahdollisesti etupäässä kiittää kapteeni Isakoffia.
Kaupungilla kerrottiin tästä huvihimoisesta, nautinnonhaluisesta
ruhtinattaresta milt'ei mahdottomiin meneviä juttuja ja kuinka hän
täälläkin koetti elää samanlaista ylellistä elämää kuin
keisarikaupungissakin, mutta että vedenjuontilaitoksen hoitaja, asessori
Rabbe sai kuitenkin, monenmoisten vaikeuksien jälkeen ja panemalla
liikkeelle kaiken kykynsä ja liukkaan mielistelytaitonsa, hillityksi
ainakin tuon elämän ulkonaiset, yleisöä loukkaavat ilmaisut.
Ruhtinatar Jussupoffin esimerkkiä seurasi pian, mitä loistoon tulee

vieläkin jos mahdollista huimapäisempi kreivitär Opperman, samoin
ruhtinattaret Gagarin, Urusoff, Uvaroff, Trubetskoj, Kotschubej,
kreivitär Mussin-Puschkin, rouva Demidoff (sittemmin rouva
Karamzin) y. m., pian koko hienoin, kullassa kuppelehtiva pietarilainen
ylhäisseurapiiri, »le monde ou on s'amuse», huvituksen pyörteissä
hekkumoiva maailma; ja kaikilla oli heillä omat hevosensa,
ajoneuvonsa, seurueensa ja suuri palvelijajoukkonsa.
Tämä antoi aiheen konsuli, sittemmin kauppaneuvos Borgströmille
ryhtyä ajattelemaan jonkinlaisen yhtiöliiton muodostamista, joka sitten
perustaisi Kaivopuistoon uudenaikaisen terveysvesi-ja kylpypaikan; se
taas voisi pysyväisesti kiinnittää nuo kysymyksessä olevat loistavat
seurapiirit paikkakunnallemme. Niin tapahtuikin, ja pian oli
Kaivopuisto[1] suunniteltu, tasoiteltu ja sinne puut istutettu ja
rakennukset kyhätty. Lyhyessä ajassa saatiin kylpylaitos ja kaivohuone
täysin valmiiksi ja sitäpaitsi suuri joukko huviloita puiston itäisellä
sivulla, niiden joukossa m. m. kylpylaitoksen johtajan, asessori Rabben
komea Kalliolinna. Erinomaisen hyvin kannattikin rakennuttaa
huviloita, sillä parin kolmen kesän vuokratuloilla ne sai maksetuksi.
[1] Yhtiö perustettiin 1834, kylpylaitos rakennettiin 1836, uimahuone
ja kaivohuone avattiin 1838 ja senjälkeen alettiin luovuttaa
huvilatontteja -- paitsi äsken kerrottua Jussupoffin huvilapaikkaa joka
oli ensimäinen laatuaan.
Liike kasvoi yhä vilkkaammaksi ja yhä taajemmiksi muodostuivat
huvia haluavain vieraiden joukot, joita sinne kokoontui, aamusin
terveyslähteestä, iltasin samppanjapulloista ammentaakseen voimia
uusiin ylellisyyshurjasteluihin. Mutta samalla kun tulokkaat kylvivät
täysin kourin kultaa ympärilleen, toivat he myös tullessaan paljon
itämaista ylellisyyttä ja itämaisia tapoja -- eli oikeammin sanottuna
huonoja tapoja, ja myöskin uhkapelit löysivät heidän kanssaan tien
tänne. Huolimatta ankarasta kiellosta, kukoisti hermostuttava uhkapeli
kuitenkin täydessä vauhdissaan, ja suuret omaisuudet kuuluvat
livahtaneen sangen nopeasti omistajan kädestä toiselle omistajalle. Jos
käteiset rahat loppuivat, saivat »sielut», ylhäisten muukalaisten
maaorjat astua pelissä käytettäväksi rahamääräksi. Niinpä kerrottiin,

että eräänäkin yönä eräs kreivi Kuscheleff -- huonon pelionnen tähden
-- oli menettänyt tuhannen maaorjaansa ja että eräs kenraalinrouva
Kristschanoffsky, jolla oli kuuluisa kokki, oli pannut tämän peliin
suurta rahasummaa vastaan ja menetti tuon kalliin »sielunsa».
Tämä ulkomainen yleisö arveli voivansa täällä pikkukaupungissa
toimeenpanna minkälaisia hurjasteluja tahansa ja hullaantuikin usein
siihen määrään asti, että poliisiviranomaisten oli ryhdyttävä asioihin
käsiksi. Parhaimman ennätyksen tällä alalla saavutti varmaan eräs nuori
Jakovleff, velttoutunut, raaka ja säädytön nuori mies, joka isältään,
yhdeltä Uralin rikkaimmista vuorilaitoksen omistajista, oli saanut
perinnöksi miljoonia, joita hän nyt koetti hävittää ja tuhota niinkuin
itseäänkin. Tämä herra oli kerran toimeenpannut kilpa-ajot kaupungin
pika-ajurien kesken. Hän valitsi heidän huonoimmat hevoskaakkinsa ja
lupasi viisisataa ruplaa hopeassa palkinnoksi sille, joka ensimäiseksi
onnistuisi ajamaan hevoskoninsa kuoliaaksi ja kolmikertaisen
palkinnon ja korvauksen niille hevosille, jotka kaatuivat hengettöminä
yhden tunnin kuluessa. Kukin voi kuvitella itselleen sen mielettömän
ruoskinnan, raivoavan ryntäilyn ja karkuajon yhtä katua ylös, toista alas,
kiroilun, räminän, läiskeen ja hoilotuksen, joka tuollaisessa rytäkässä
syntyi ja kesti, ennenkuin nuo kaakkiraukat suistuivat menehtyneinä
maahan.
Toisen kerran huvittelihe tuo samainen herra heittelemällä
rantalaiturilta kiiltävillä hopearuplilla niin kutsuttuja »viilikehloja» eli
»voileipiä», josta oli seurauksena, että kaupungin katupojat kuolemaa
halveksien yrittelivät sukeltamalla saada niitä käsiinsä, kunnes poliisin
täytyi hillitä ja estää moiset hengenvaaralliset yritykset. Hullunkurisin
oli kuitenkin hänen päähänpistonsa suututtaa ylhäistä seurapiiriä
lopettamalla koko kaupungissa olevan samppanjavaraston, jonka
viinipaljouden hän oli ostanut kaupoista tahi tilannut hotelleista. Ja
loppu, mitä hän ja hänen hieno seuransa ei jaksanut juoda, sai vuotaa
katuojiin, ja ylhäisen hienoston täytyi kuin täytyikin tulla monta pitkää
päivää