Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 | Page 2

hyöri ja vilisi kaupungin hienompaa yleisöä kauniina kevätpäivinä
tälläkin Esplanaadilla, jota siihen aikaan vielä tavallisesti kutsuttiin
Vasikkahaaksi, ja sirosti puettuja lapsia leikitteli siellä kaikessa
rauhassa riemuiten. Alemmat kansankerrokset, sotamiehet ja
työväenluokka, jotka nyt ovat anastaneet Esplanaadin milt'ei

yksinomaiseen huostaansa, eivät silloin vielä siellä tungeskelleet, vaan
olivat he tyytyväisiä saadessaan silloin tällöin ohikulkiessaan heittää
kaihomielisen katseen yli vihreän säleaidan tuolle alueelle, ymmärtäen
hyvin, ett'ei sitä oltu heitä varten aijottu. Siihen aikaan oli se vielä
yksinomaan »paremman kansan» sovittuna yhtymäpaikkana, jossa
siihen luokkaan kuuluvat voivat tavata toisiaan, jutella ja kuherrella
keskenään mielinmäärin. Eräässä siihen aikaan esitetyssä
huvinäytelmässä »Per ja Pål», jonka R. Frenckell oli kirjoittanut,
esiintyy eräs silloin suuresti pidetty kupletti, jonka vielä muistan ja
jossa esplanaadielämää ylistellään seuraavasti:
»On koira, kissa kävelyllä keikaillen tuoll' Espiksellä, jossa pöyhkeet
mammat istuu -- niinpä niin! ja tyttäret ne tirkistelee -- ymmärrätte --
siin'!»
Pohjois-esplanaadinkatu, joka nyt on kaupungin suuremmoisin, yksi
sen valtasuonista ja jonka varrella pitkin sen pituutta kohoaa
palatsimaisia rakennuksia, oli siihen aikaan yksi vähäpätöisimmistä
kaduista, jota pienet, matalat, mitättömät ja puoleksi maan sisään
vajonneet yksikerroksiset talot reunustivat. Niinpä seisoa törrötti silloin
Mikonkadun kulmauksessa, jossa nyt Merkurion talo komeilee,
Kroppin nahkuritehdas ja muutaman askeleen päässä siitä sijaitsi
avonainen teurastajan-myymälä. Myöskin yhdensuuntaisesti
Pohjois-esplanaadinkadun kanssa kulkevan Aleksanterinkadun varsilla
näkyi vain kirjava hökkelien sekoitus ja joku ainoa paremmanpuoleinen
talo.
»Hävinneestä» Helsingistä oli vielä siihen aikaan paljon jälellä. Niinpä
seisoi kallionnyppylällä senaatintalon pihamaalla tuo vanha kellotapuli,
joka oli omiaan aina herättämään ihmettelyä, ritarihuoneen tontilla oli
taas vanha, turvekattoinen, syvälle maahan uponnut rakennus ja
varsinkin Kruunuhaassa näkyi useilla paikoilla tuollaisia vanhoja
rakennusrähjiä.
Mutta kaiken vanhan joukossa esiintyi kuitenkin ihmeellisimpänä
Katajanokka, jonne ei vielä siihen aikaan ollut vähimmässäkään
määrässä ulottunut se repimis- ja rakennusinto, joka oli kaikissa muissa
kaupungin osissa valloillaan. Se oli silloin vielä niin sanoakseni ehjä,

tyypillisen alkuperäinen ja ikäänkuin kuva menneiltä ajoilta ja siellä
asui yksinomaan köyhää väkeä, kalastajia ja merimiehiä,
kapakoitsijoita ja rantajätkiä. Jyrkkien kallionnyppylöiden välissä
kiemurteli siellä kapeat ja likaiset, mutkaiset ja kiveämättömät tiet,
joiden varsilla siellä täällä näkyi rähjäisiä, turvekattoisia ja
kaatumaisillaan olevia mökkiä. Oli ylen vaikea päästä kulkemaan noita
mutkikkaita kujia pitkin ajoneuvoilla, ja kuitenkin tuonne siivottomaan
ja syrjäiseen kaupungin nurkkapuoleen sangen usein vaunuillakin
ajettiin. Muistan vielä, kuinka joskus pääsin äitini mukaan, kun hän
sinne meni; siellä asui näet hökkeleiden seassa myöskin useita
merikapteeneja ja laivureita, joilla siihen aikaan lienee ollut
jonkunlainen oikeus myödä kotonaan tavaroita, joita he olivat omilla
laivoillaan kuljettaneet kotiinsa ja joita he sitten myöskentelivät paljon
huokeammalla hinnalla kuin mitä niistä kauppaliikkeissä otettiin. Ja
eipä liene tullikaan siihen aikaan ollut niin tarkkasilmäinen kuin
nykyjään. Kahden tällaisen laivurin luo tavallisesti tie johti -- toiselta
heistä, joka purjehti Espanjassa asti, ostettiin portviiniä ja sherryä ja
eräs kapteeni Lange taas, joka kuljetti alusta Lyypekin ja Suomen
välillä, myöskenteli kaikenlaista rihkamaa ja kangastavaroita. Nyt on
tuo vanha Katajanokka vain muisto; kalliot on porattu ja hajalle
räjäytetty ja palatsit siellä nyt kohoilevat leveiden, tasaisten katujen
varsilla entisten hökkeleiden sijoilla.
Erään omituisuuden tuolta ajalta, joka nyt jo on hävinnyt, muistan vielä.
Tarkoitan kaupungin kahta salpapuuporttia. Toinen niistä sijaitsi
pitkänsillan toisessa päässä, toinen Heikinkadun loppukohdassa.
Tällaisen laitoksen muodosti pieni keltaiseksi maalattu puurakennus,
jonka etupuolelle oli maahan isketty neljä tavattoman paksua,
valkoiseksi maalattua pylvästä; niiden edessä taas oli korokesilta
kivääreineen ja rumpuineen. Tusina sotamiehiä ja yksi aliupseeri
muodosti vahdiston. Tuosta pikku majasta voi rautavitjojen avulla
laskea yli tien salpapuun, joka alaslaskettuna sulki kaiken liikkeen tiellä.
Minä puolestani en nähnyt salpapuuta koskaan alhaalla, vaan ihmettelin
ihmettelemästä päästyänikin, mitä tuolla salpapuulla ja sen viereisellä
vahdistolla mahtaisi olla oikeastaan tehtävänä. Lieneekö niiden
tarkoitus ollut sulkea näin tie lähestyvien vihollisten tai kapinoitsijain
joukkojen edessä, vai tarkoitettiinkohan kaikella tällä vain hankkia

sotamiehille jotain toimintaa, kun niiden näet täytyi astua kiväärineen
asentoon joka kerran kun jokukaan kenraalimies kulki siitä ohitse?
Vihdoin oivalsivat viranomaistenkin aivot, että tällaiset salpapuut olivat
hyödyttömiä, ja ne hävitettiinkin sitten. Mutta lapsena ollessani tunsin
minä kaikessa tapauksessa jonkunlaista pelonsekaista kunnioitusta
noita salpapuuvahdistoja kohtaan ja tuntui aina ikäänkuin
rauhallisemmalta kun oli onnellisesti ja hyvin päässyt niiden ohi. -- Nyt
on vain nimi »tulli» jälellä noista senaikaisista salpapuuporteista.
Sen ajan hävinneiden merkillisyyksien joukossa on vielä mainittava
kaupungin kaakinpuu, joka seisoi paikallaan jotakuinkin nykyisen
kaartinratsuhuoneen kohdalla vielä kauan 1840-luvullakin. Minua oli
ankarasti kielletty menemästä sinne silloin kuin
kaakinpuu-rangaistuksia täytäntöönpantiin, jollaista silloin vielä usein
sattuikin. Mutta muutamat tutut pojat olivat kaikista kielloista
huolimatta hiiviskelleet rangaistuspaikalle ja pystyivät perinpohjin
kuvaamaan ja kertomaan kuinka kaikki tapahtui -- sekä
ruoskanläimäykset että pahantekijän huudot, tempoilemiset ja
värähdykset paikalle kokoontuneen kansanjoukon hoilotellessa ja
häväistessä kärsijää, jota raukkaa toiset taas kiihoittivat »kestämään
niinkuin mies kestää» toisten kirkuessa kehoituksia rangaistuksen
toimeenpanijalle, piiskurille, »kaupungin rakkarille», lyömään
kovemmin. Todellakin mieltäylentävää kansanhuvia!
Katajanokan kauaksi merelle pistävät ja sen laineisiin uljahtavat
kalliokielekkeet muodostivat sataman pohjoisen pään ja kallioille siellä
oli rakennettu huonoja hökkeleitä, työn ja köyhyyden tyyssijoja. Mutta
eteläisellä puolella taas kohosivat Ullanlinnan vuoret ikäänkuin
aallonmurtajina ja siellä rehoitti ylimmillään kaikki edellisen
vastakohta; ne seudut muodustuivat pian ylellisyyden, loiston ja
prameuden pääpaikaksi. -- Kun suuri joukko Venäjän maineikkaita