Muistoja lapsen ja hopeahapsen 1 | Page 5

kuin ruoka takertuisi kurkkuun, jossa tukahdutettu itku tiukasti kangerteli.
Vihdoinkin meniv?t kaikki vieraat pois, kynttelit sammutettiin -- ja tyhjin k?sin menin min? huoneeseeni laskeutuakseni levolle. Uni ei kuitenkaan t?ll? kertaa tahtonut tulla itkettyneisiin silmiini, ja v?h?v?li? puristin min? pienet k?teni nyrkkiin huudahtaen itsekseni: ?Miksi, miksi pitikin minun ottaa se onneton eversti??
Her?tty?ni aamulla otin ensim?iseksi ty?kseni k?sille tinasotamieslaatikkoni, joka minulle oli surua tuottanut, ja katkerin mielin heitin min? sen palavaan uuniin, jossa sotamiehet saisivat sulaa yhdeksi ainoaksi m?hk?leeksi niin ett'ei minun niit? koskaan en?? tarvitseisi n?hd?. Ja pitk?n aikaa senj?lkeen inhoittivat minua sotilaat, varsinkin ratsumiehet.
Monta p?iv?? kului sitten t?ll? tavalla ja koko joulujuhla, joka tavallisesti oli iloa uhkuva, tuntui minusta nyt surunajalta. Kun ?iti sitten arveli, ett? olin jo tarpeeksi k?rsinyt ja saanut kylliksi rangaistusta hairahduksestani, koristeli h?n minua varten loppiaisiltana pienen joulukuusen v?h?p?t?isine lahjoineen. Olihan tuo itseasiassa v?h?inen lohdutus minulle, vaan oikeaa jouluiltaa ei se kyennyt korvaamaan.
T?llainen oli ensim?inen suruni ja tuntuikin se minusta silloin syv?llisemm?lt? ja katkerammalta kuin surut koskaan senj?lkeen, sill? eih?n ollut minulla silloin viel? tottumusta niit? kantamaan.

IV.
NAAPURITALOSSA.
1839--40.
Muutamia p?ivi? ?sken kertomani jouluillan j?lkeen sanoi ?iti minulle: ?Nyt t?ytyy sinun, rakas poikani, alkaa k?yd? koulua?. -- Min? itkin ja pyytelin, mutta turhaan vuotivat kyyneleeni ja turhaan huomautin, ett? voisinhan lukea kotonakin saman maisterin johdolla kuin vanhemmat veljenikin. -- Turhaan kaikki, sill? p??t?s oli tehty, minun t?ytyi tulla pois kotoa ja niin pantiin minut t?yshoitolaiseksi.
?iti otti minua er??n? p?iv?n? k?dest? kiini ja vei minut mukanaan. Pitk??n ei sill? kertaa kuljettu, sill? matkamme p??m??r? oli viereinen naapuritalo.
Siell? asui vanha entinen luutnantti Odert Gripenberg[1] perheineen, rouvansa ja tytt?riens? kanssa, jotka yhdess? olivat perustaneet ?skett?in k?yt?nt??n otetun Pestalozzin j?rjestelm?n mukaisen pientenlastenkoulun, jossa k?ytettiin kunniantuntoon k?yp?? rangaistustapaa siihen aikaan muuten k?yt?nn?ss? olevan ruumiillisen kurituksen sijasta.
[1] Odert Gripenberg, syntynyt 1788, tuli Uudenmaan rakuunarykmentin ajutantiksi 1806 ja otti eron Ruotsin palveluksesta 1808. Oli opettajana Haminan kadettikoulussa sek? perusti 1837 yksityisen oppilaitoksen Helsinkiin. Kuoli 1848.
Koulussa oli paljon oppilaita, enimm?kseen tytt?j?, mutta min? yksin olin t?yshoitolaisena. Jotta min? saisin talossa tilaa, oli lautasein?ll? jaettu kahtia er?s suurenpuoleinen vaatekammio eli jonkunlainen l?pik?yt?v? huone, jota my?skin k?ytettiin matka-arkkujen ja muun vanhan rojun s?ilytyspaikkana. Tuo eroitettu kammioni oli parahiksi niin suuri, ett? siihen sopi pieni vuoteeni, yksi p?yt? ja tuoli. Kun min?, tottuneena asumaan suuressa ja ilmavassa huoneessa, jossa voin leikki?, mellastella ja levitell? leikkikalujani yltymp?ri mielin m??rin, kun min? n?in tuon komeron, joka oli tuleva asunnokseni, aloin itke? t?ytt? kurkkua.
Yht? katkeralta tuntui minusta kaikki muukin n?iden ventovieraiden ja kylmien ihmisten luona, jotka olivat kaikinpuolin niin erilaisia kuin l?mpim?n, rakkaan kodin oma joukko. Kotona oli minua kenties hieman hemmoiteltu ja ehk?p? olin jo enn?tt?nyt tulla v?h?l?nt?iseksi herkkusuuksikin. Senvuoksi n?ytti maito minusta nyt niin ihmeellisen vaaleansinert?v?lt? ja ruiskorput tuntuivat minusta niin kovilta, ett'eiv?t hampaani tahtoneet niihin pysty?. Kaikki muukin oli samanlaista niin ett'en alussa voinut sy?d? juuri mit??n. Mutta n?lk? on hyv? opettaja.
Minulla oli varmaan lapsena tavattoman paljon mit? pahimpia virheit? ja huonoja taipumuksia, sill? kaikki mit? nyt en?? jaksan tuosta koulusta muistaa, supistuu siihen, ett? minut melkein joka p?iv? pantiin nurkkaan salin kaakeliuunin viereen. P??h?ni asetettiin aina silloin korkea, suippop?inen paperit?tter?, johon taas kiinnitettiin ilmoituslippu siit?, mist? n?in rangaistiin -- ?laiskuudesta? -- ?tottelemattomuudesta? -- ?valheesta? -- ?ep?kohteliaisuudesta? ja sensemmoisesta, vaihdellen loppumattomiin. Lukupuikko tahi sellaisen puutteessa kohennusrauta pantiin k?teeni ja sill? piti minun tehd? kunniaa ja tuollaisessa asussa seista nurkassa puoli- tahi nelj?nnestunti kaikkien pilkkana ja kummana; ja tapahtuipa usein, ett? tuli vieraitakin sis??n minun nurkassa seistess?ni.
Mink?laisia rikoksia min? silloin aina olin tehnyt, sit? en nyt mitenk??n en?? muista, vaan en luule olleeni parempi enk? huonompikaan kuin toiset. Onhan kyll? totta, ett? joskus nyk?sin tytt?j? palmikosta tahi nipistin heit? niin ett? he huusivat tahi taas k?ytin tilaisuutta hyv?kseni tuikatakseni heit? huomaamattaan nuppineulalla niin ett? he hyp?htiv?t yl?s istuimiltaan, mutta nuo tuollaisethan ovat tavallisia poikain kujeita. Ja min? luulenkin ett? kun minut niin usein pantiin nurkkaan sill? tarkoitettiinkin vain sit?, ett? min? siin? olisin tuon ylistetyn Pestalozzin j?rjestelm?n sopivana, el?v?n? kylttin?, j?rjestelm?n, joka tuollaisen h?pe?nurkka-kasvatuksen kautta vaikuttaisi v?litt?m?sti ja terveellisesti lasten kunniantuntoon. Kyll? min? vihasinkin silloin tuota nime?! Paljon mieluummin olisin k?rsinyt tukkap?llyn tahi ly?ntil?im?yksen taikkapa k?sipatukkaakin, kuin seisonut tuolla tavalla kaikkien naurettavana.
Monta vuotta senj?lkeen pist?ydyin er??ll? Schweitsin matkallani my?skin Yverdonin pieness? kaupungissa ja n?in sen torilla Pestalozzin muistopatsaan. Kookas, jalo mies, pit?en lasta rakkaasti k?sivarrellaan samalla kuin toinen lapsi luottamuksella kuroitteleksen h?nen syliins?. V?kisinkin johduin silloin ajattelemaan eroitusta tuon kuvan ja marisevan ukko Gripenbergin ja h?nen molempain, alinomaa nuhtelevain tytt?riens? v?lill?. Min? toivoin syd?mest?ni, ett? he olisivat n?hneet tuon kuvapatsaan, ehk? j?ljenn?s sitten olisi hiukan enemm?n l?hennellyt alkuper?ist?.
Mutta t?h?n ei marttyyriuteni loppunut; pahin oli viel? j?lell?.
Pienen asuinkomeroni ikkunasta voin min? helposti n?hd? vanhempieni asunnon, joka oli aivan vastap??t?. Ennenkuin menin levolle, katselin min? aina kaihomielisin katsein sinne ja silloin sattui usein, ett? min? n?in yli lauta-aidan ja l?pi lehdett?m?in talvisten puiden kuinka tuo minulle rakas huoneusto oli loistavasti valaistu, kuinka naisia ja herroja siell? sis?ll? liikuskeli kirjavassa ahdingossa ja kuinka palvelijat kantoivat