Muistoja lapsen ja hopeahapsen 1 | Page 4

k?ytinkin; juoksin yltymp?ri ja nostin korviavihlovan melun joululahjaksi saamillani rummuilla ja torvilla, joita t?ytyi koetella. Kukaan ei muistuttanut mist??n ja vanha iso?iti riemuitsi koko syd?mest??n sek? minun ett? muiden ilosta.
Ly?m?lleen kello kaksitoista avattiin ovi ruokailuhuoneeseen, jossa sy?tiin jouluillallinen, illallinen, johon silloin niinkuin t?n?p?iv?n?kin viel? ja luultavasti niin kauan kuin pohjoismainen tapa pysyy muuttumattomana, kuului samat tavanmukaiset ruokalajit: lipe?kala, riisipuuro, siankinkku ja joulutortut. Heti illallisen sy?ty? alkoivat j??hyv?istelyt; vieraat meniv?t kotiinsa, kynttelit joulukuusesta ja kattoruunusta sammutettiin, kaikki paneutuivat tyytyv?isin? ja v?synein? levolle, ja pime?ksi, hiljaiseksi muuttui j?lleen ?sken valoa ja iloa uhkuva huoneusto.
Min?kin menin omaan huoneeseeni, vieden mukanani kaikki saamani lahjat, jotka min? sitten j?rjestelin pienen s?nkyni ymp?rille, jotta ne y?ll?kin olisivat vieress?ni. Mutta pian nukahdin min? unohtaen lahjat ja n?in unta ett? olin mets?ss?, joka kasvoi pelkki? joulukuusia tuikkivine kynttil?ineen ja jossa kuusien v?lill? harppaili lukemattomia joulupukkia, kantaen suuria vasuja t?ynn? k??r?j?.
Samallaisia kuin t?m? nyt kuvattu jouluilta olivat sitten kaikki muutkin, kunnes is??ni 1850-luvun alussa kohtasi halvaus, jonka j?lkeen jouluillatkin muodostuivat hiljaisemmiksi.
* * * * *
Jouluilta on lasten ja h?iritsem?tt?m?n ilon suuri juhla, mutta kerran se kuitenkin muodostui minulle katkerimmaksi p?iv?ksi el?m?ss?ni.
?Infandum, regina, jubes renovare dolorem!?
Leikattiin vuosi 1839. Olin silloin hiukan yli seitsem?n vuoden.
Pari p?iv?? ennen jouluiltaa piti ?idin l?hte? tavanmukaiselle ajelulleen ostamaan joululahjoja. Kuomireki seisoi jo valmiina portaiden edess? ja ?iti pukeutui parhaillaan turkkiinsa, mutta min? rukoilin ja pyytelin niin tiukasti p??st? mukaan tuolle hauskalle matkalle, ett? h?nen lopulta t?ytyi siihen my?nty? ja niin minutkin tumpustettiin rekeen. Ajettiin suoraan Uschakoffin myym?l??n, joka oli Bulevardinkadun kulmassa (nykyinen Frenckellin talo). Siin? oli silloin kaksikerroksinen puutalo, jonka alakerroksessa oli joulumyym?l?, paras koko kaupungissa.
Viime jouluna olin min? muiden lahjain joukossa saanut kaksikymment?nelj? tinajalkasotamiest?, joita min? suuresti ihailin ja leikin niill? usein. Mutta tapahtuipa sitten, ett? er??n? p?iv?n? menin jonkun ik?toverini luo, joka my?skin oli saanut laatikollisen samallaisia tinasotamiehi?, kuitenkin sill? suurella eroituksella, ett? niill? oli joukossaan ratsastava eversti, joka niit? johti. Siit? hetkest? alkaen tuntuivat minusta omat sotamieheni kerrassaan arvottomilta kun niill? ei ollut johtajaa, joka niiden etunen?ss? ratsastaisi. Panin siis pois k?yt?nn?st? koko tinasotamieslaatikkoni, enk? senkoommin ajatellutkaan tinasotamiehi?.
Nyt n?in min? joulumyym?l?ss? pitk?ll? leikkikaluilla katetulla p?yd?ll? satojen muiden kauniiden tavarain joukossa my?s laatikollisen tinasotamiehi?, jotka kaikki istuivat hevosten sel?ss?. Ah, joka olisikin niin onnellinen, ett? omistaisi yhden ainoan noista! ajattelin min?. -- Silloin jouduin min? kiusaukseen. -- Kurkistelin salaa ymp?rilleni. ?iti teki ostoksia myym?p?yd?n ??ress?, Bj?rkqvist seisoi toisella haaralla ja myyj?t hyppeliv?t kuin oravat yl?s alas porrastikapuilla ottaen alas kangaspinkkoja katseltaviksi. Ei kukaan huomannut minua. Sykkivin syd?min ja kammoksuen tekoani ojensin min? nopeasti k?teni laatikkoon ja n?pistin sielt? varovaisesti yhden ratsumiehen, joka sitten ?kki? ja yht? huomaamatta katosi taskuuni.
Kun tulin kotiin, otin heti esille hylk??m?ni vanhan laatikon jalkasotamiehineen, jotka nyt asetin asentoihin tekem??n kunniaa uudelle p??llik?lleen. Ja nyt ne n?yttiv?tkin oikein pulskilta, kun p??llikk? oli rintamassa, ja min? olin aivan ihastunut niihin.
Samassa avattiin ovi ja ?iti astui sis??n. Nopeasti pistin k?teni uuden everstin p??lle, luullen sen olevan siell? hyv?ss? k?tk?ss?. Mutta liian my?h??n, sill? ?iti oli jo huomannut liikkeeni ja kysyi:
?Mit? sin? piilotat k?tesi alla? Ahaa, ratsastava tinasotamies! Mist? sin? sen olet saanut??
Punastuin tulipunaiseksi, ?nkytin muutamia sanoja, enk? voinut heti vastata, sill? kysymys oli tullut niin odottamatta. Sitten aloin valehdellen punoa kokoon kertomusta ja selitin saaneeni sen er??lt? toveriltani, mutta sotkeennuin sanoissani ja lopuksi t?ytyi minun tunnustaa totuus.
?iti otti tuon sotamiehen minulta pois ja nuhteli minua pitk??n ja ankarasti siit? ett? olin niin v??rin menetellyt ja puhui rangaistuksesta, jonka olin ansainnut. Min? huomasin nyt hairahdukseni, itkin katkerasti, lupasin ett'en en?? koskaan niin tekisi ja pyysin syd?men pohjasta anteeksi.
Ja ?idin menty? pois, luulinkin min? n?inollen, ett? kaikki j?lleen olisi aivan hyvin, ja tuon tapahtuneen asian yli unohduksen huntu heitetty.
Mutta tuli sitten jouluilta. K?rsim?tt?m?sti kuten aina ennenkin odottelin min? nytkin m??r?tty? kellonly?m??, kuutta, jolloin ovi saliin avattiin. Siell? loisti j?lleen joulukuusi kynttil?ineen, joulupukki hyppeli saliin niinkuin ennenkin, kolme t?ytt? vasua kannettiin sis??n ja is? alkoi jaella k??r?j?. J?nnityksiss? ja uteliaana seisoin min? tuumiskellen, mit? mahtaisi nyt minun osalleni tulla. -- Ensim?isen vasun sis?lt? oli jaettu -- kaikki olivat saaneet jotain -- kaikki, paitsi en min?; mutta en min? kuitenkaan viel? k?ynyt toivottomaksi. Lahjat ovat ehk? huonosti sotketut vasuissa ja niin ehk? minulle tulevat ovatkin j?lell?olevissa koreissa. -- Tyhjentyi sitten toinenkin vasu, mutta minun osalleni ei tullut nytk??n yht??n k??r??; jonkunverran toivoa oli kuitenkin viel? j?lell?, sill? neh?n voisivat olla viimeisess? vasussa. Mutta pian alkoivat siit?kin k??r?t loppua -- joku ainoa oli kuitenkin viel? j?lell? -- mutta nekin loppuivat, ja vasu oli tyhj?.
Silloin ymm?rsin min? rangaistuksen. Min? olin itse yritt?nyt v??r?ll? tavalla valmistaa itselleni pienen jouluillan jo etuk?teen, ja siksi oli joulupukki minulle selk?ns? k??nt?nyt. H?peiss?ni ja katkeralla mielell? vet?ydyin min? huoneen nurkkaan ja itkin siell? katkerasti, ehk?p? katkerammin kuin koskaan sittemmin. Eik? kukaan tullut minua lohduttamaan, ei edes vanha iso?itik??n, joka muuten aina oli niin hyv?syd?minen. Tunsin itseni silloin perinpohjin onnettomaksi ja kaikkien hylk??m?ksi.
Iltaruokaa sy?dess? en tuntenut ruokahalua ensink??n, enk? saanut nielaistuksi suupalastakaan, sill? tuntui