Muistelmia ja matkakuvia | Page 5

puhuvan ja yht? monta kertaa n?hd? ja kuulla Elias L?nnrotia. Ellen sit? olisi saanut, tuntuu minusta kuin en osaisi n?it? miehi? ymm?rt?? ja rakastaa niin kuin nyt voin. Nyt n?en heid?t ilmi-el?vin? edess?ni heid?n vanhoilla p?ivill??n ja voin kuvailla heid?t el?vin? eteeni nuoremmiltakin ajoilta.
T?m? kadehdittava onni on tietysti tullut monen monituisen nykyisen polven j?senen osaksi, monella on tietysti L?nnrotista paljon selvempi ja syvempi kuva kuin minulla, mutta saanenhan kuitenkin t?n? h?nen muistop?iv?n??n muutamin sanoin kertoa, mill? tavalla L?nnrotin kuva on eteeni kasvanut, painunut mieleeni ja millaisena sen nytkin viel? sielt? l?yd?n.
Jo pienen? poikana, ennenkuin oikein tiesin tuota ?isoa L?nnrotia? viel? olevan olemassakaan, kaikui L?nnrotin nimi kuitenkin korvissani er??n h?nen sukulaisensa nimen?. H?n oli silloin ja on viel?kin pappina kaukana pohjan perill?, josta tullen ja jonne mennen usein k?vi kotonani l?pimatkalla. H?n on monessa suhteessa merkillinen mies, perikuva maalaispapista ja kansanmiehest?, harva- ja syv?sanainen, aina puettuna sarkavaatteisiin jotakin erikoisen hienoa kotitekoa, siroihin suomalaisiin pieksuihin ja kasvot niin rauhalliset, tyynet ja vakavat, ja otsa, jota keskelt? jakaukselle kammattu tukka reunustaa, niin puhdas ja korkea, ett? kun kerran on kiintynyt miest? katselemaan, on vaikea saada h?nest? pitk??n aikaan silmi??n irti. Kun sittemmin alkoi selvit?, ett? oli toinenkin L?nnrot, semmoinen kansanmies h?nkin, niin sijoitin aateyhteyden avulla toisen sis?ll?n toisen ulkomuotoon ja pidin pitk?t ajat n?in saamani kuvan oikeana. Itsess??n, niin sanoakseni aatteellisesti katsottuna, ei suurta erehdyst? ollutkaan olemassa. Puvun, k?yt?ksen yht?l?isyys oli ilmeinen, ja mit? sis?lliseen ihmiseen tulee, niin oli varmaankin hengen ja luonteiden heimolaisuus suurena syyn? siihen, ett? L?nnrot viel? vanhoilla p?ivill??nkin usein matkusti l?pi Suomen aina Ristij?rvelle saakka nauttiakseen siell? erikoisesti rakastamansa ymp?rist?n vieh?tyksest?.
Toinen kuva, joka ihmisest? L?nnrotista jo kouluaikana astui eteeni, oli h?nen oma antamansa. Sain sen h?nen esipuheistaan Kalevalaan ja Kantelettareen. Harvoin on toteutunut sananparsi _le style c'est l'homme_,--esitystapa, se on itse esitt?j?--niin hyvin kuin kaikessa, mit? L?nnrot on kirjoittanut. H?nen tyylins? on t?ydellisesti h?n itse. Ei mit??n tehty?, ei mit??n haettua ja keikailevaa, ei teenn?isesti kylmemp?? ja arvokkaampaa kuin mit? h?n itsek??n on. Kun h?n kirjoittaa, niin on kuin h?n istuisi ja juttelisi pirtin lasin alla penkill?, piippu hampaissa, kyyn?rp?? polvien varassa, harvasteeseen, perinpohjaisesti, kuulijakuntana sama Suomen kansa, joka tuvassa asuu ja tuvan t?ytt??. Alkulause Kantelettareen, jonka h?n p?iv?si omana syntym?p?iv?n??n, t?n? samana huhtikuun 9 p?iv?n? 1840, on alusta loppuun kansantajuinen esitelm?, jossa mit? koruttomimmin, mutta samalla mit? tajuttavimmin tehd??n selkoa suomalaisesta runoudesta, sen hengest?, sis?ll?st? ja sen kauneuden luonteesta. Uudelleen ja aina uudelleen luen tuon runollisia, kansanomaisia vertauksia t?ynn? olevan alkulauseen enk? voi olla siit? t?h?nk??n panematta muutamia otteita.
Vertaillessaan kansan ja oppineiden tekemi? runoja h?n m.m. lausuu: ?Jos oppineiden teelmi? arvaisimma, niin siin? Suomen runosto j?isi loitos j?lelle monesta muusta kansasta, niinkuin j??ki. Joka j?lkim?inen ei kuitenkaan paljo puolusta meit?, koska kansantekoisissa runoissaan on pian ensimm?isi?. Kummallaki, niin kansan kuin oppineitten runoilla on oma arvonsa ja etuisuutensa, sit? emme tahdo emmek? taida vastustella, mutta toinen toisensa rinnalla niit? pit?en n?emm? edellisiss? luonnon, j?lkim?isiss? moninaisuuden voittavan. Kansanrunoja siit? syyst? ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niit? ei tehd?, vaan ne tekeytyv?t itsest?ns?.----Pilvet taivaalla kulkevat tiet?ns? eiv?tk? j?t? kun varjonsa maalle. Samate ihmisen mieli ja ajatukset; ne liikkuvat ja vaihtuvat toinen toistansa ajellen, vaan l?himm?inen siin? tilassa heist? ei tied? suuresti mit??n; mutta pilvet viimein kasvavat ja puhkeevat sateeksi; samalla lailla paisuvat mieli ja ajatukset aikanansa, puhkeevat sanoiksi ja l?htev?t sanamuodossa toistenkin havaittavaksi. Taikka kerran vertauksille ruvettuamme joko sopimattomasti vertaisimma mielen mereksi, lainehiksi ajatukset, ja erin?iset niiden vaikutukset tuuleksi. Tuuli tyvenest? rannasta alkaen ensin siitt?? pienet v?reet, kasvattaa v?reist? laineet, kohottaa laineista suuret, ulommaksi havattavat kuohup??t aallot. Samalla tavalla erin?iset vaikutukset ensin liikuttavat tyvenen mielen ja sit? jonkun ajan liikuteltuansa pakottavat viimein ??nell? itsens? ilmoittamaan. Olkoon siin? sikseen kansanrunoin synnyst? ja ilmauksesta.?
Ja kuinka vieh?tt?v?sti h?n esitt?? oman naivisen, melkein lapsellisen itsens? seuraavassa:
?Oppineitten runot siin? kohta erotetaan kansanrunoista, etteiv?t ole ajatuksetta syntyneit?, vaan ajattelemalla tehtyj?. Siin? on muuttunut ty?ksi, mik? kansanrunoissa on ilmauma; el?v?n k?en ??ni mets?ss? kuvak?en kukunnaksi sein?kelloissa; luonnon puro kaivetuksi vesi-ojaksi; luontainen mets? istutetuksi puistoksi. Lapset usein kuuntelevat mieluisemmin kuvak?ke?, joka sein?kelloissa tiimat huhuvi, kun el?v?t? mets?k?ke?; pit?v?t suoran kaivosojan kauniimpana, kun sinne t?nne mutkittelevan luonnon puron; asuskelevat ennemmin istutetussa puistossa, kun luontaisessa mets?ss?. Oppineitten runoissa pilvi itsest?ns? ei ala sataa, vaan ensinn? tehd??n pilvi, jonka sitten annetaan sataa, s.t.s. oppinut runoille ruvetessaan ensin kokee mielens? ja syd?mens? sill? aineella t?ytt??, josta p??tti runoilla-- Oppineet kuitenkin, moninaisuutta rakastavaiset, ottavat runoillaksensa aineista, jotka ilman olisivat paremmat. T?t? emme nyt kuitenkaan sano ylehens? kaikista oppineitten runoista. Tosin l?ytyy niidenki seassa toisinaan luonnon siitt?mi?, kauniita, joiden ei ollenkaan tarvitse kansanrunoin rinnalla h?vet?. My?s voittavat ne muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha voittaa puittensa moninaisuudella luontaisen mets?n, vaikka mets? muuten on suurempi.--Mik? siis on kansanrunoissa se ominaisuus, jossa enimm?sti tekorunoista erotaksen?--Se on luonto ja teeskentelem?tt?myys.?
Luonto ja teeskentelem?tt?myys--niin, se on se ?omaisuus?, jossa my?skin noiden sanain kirjoittaja monista muista ?erotaksen?.
Mutta joskin h?n t?ll? tavalla ly? ik??nkuin l?mpim?mp?? k?tt? omalle lapselleen, hellii h?n toistakin: ?Meid?n