Muistelmia ja matkakuvia | Page 8

millään alentaa', niin ei sovi
kummastella, että arvostelija 'ei toki usko yhtään Suomen sirkkuaan
niin raaksi, että suuttumatta, ja vieläpä korvallekin läppäämättä' kuulisi
itsestään laulettavan tällaista. 'En usko, sanon vielä kerran, Suomen
tytön punottamatta ja vihastumatta toisestakaan tätä kuulevan
laulettavan.'»
Kuinka monta kertaa sitä sitten on samalla ponnella vedottu Suomen
naisen kasvojen punaan, vaikken tiedä millä menestyksellä!
Saman runon lopussa on sitäpaitsi kymmenkunta säettä, joita
kainostelematta sanotaan »irstaisiksi». Ja jos ne todellakin siltä
kannalta ovat ymmärrettävät kuin arvostelija ne näyttää ymmärtävän,
niin jättää tämä vanha runous tälläkin alalla uudemman realistisen
kirjallisuuden kauas jälkeensä epäsiisteydessä ja ajatuksen
epäpuhtaudessa.
Rakkaudessaan kansan runouteen oli Lönnrot vielä lehdessään
koettanut poistaa vääriä käsityksiä vanhoista runoista ja sanonut, että
»monessa kohti maassamme on rahvaalla turha pelko runoistansa,
kielletyn, luvattoman olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulellakin niitä».
Sen lisäksi oli hän vielä kehoittanut kansaa runontekoon, painattanut

kansanrunoilijain kyhäyksiä ja antanut neuvojakin niiden tekemiseen.
Yllämainittu runo oli hänen mielestään esimerkiksi sopiva. »Paljon ei
puutu--kirjoittaa Lönnrot--ettei tämä runo sopisi varsin hyvin
osoitteeksi eli näytteeksi, miten laadullinen naururuno muillakin kansan
runoilijoilla olisi toimitettava.»
Mutta siitä hän sai mitä ankarimman kurituksen:
»Minun luullakseni, runojen ollessa sellaisia, kuin äsken esimerkiksi
pantu, ei toki nimitetty pelko olisikaan turha, vaan sangen hyvä, jos
vaan voisi tukahuttaa sellaisen runoelemisen innon, joka ei ainoasti
päätä suoraa sodi puhdasta kristillisyyttä vastaan, vaan myös on
vahingollinen luonnolliselle siistimenoisuudelle.»
Se oli siihen aikaan. Ja jotenkin samalla lailla kuin nytkin.
Sillä jos siihen aikaan olisi tehty anomus kirjailijapalkkioista, niin olisi
se tietysti saanut--juuri Elias Lönnrotin julkaisuja silmällä
pitäen--pappissäädyssä juuri saman vastauksen kuin
kirjailijapalkkioasia sai siellä näillä valtiopäivillä. Ja vielä suuremmalla
syyllä, sillä olihan tuo kirjallisuus, jonka silloin katsottiin »turmelevan
kansan siveellistä mieltä», varsinaista kansankirjallisuutta, jonka
hävittämiseen kansan keskessä kenties olisi voinut varoja myöntää,
mutta jonka kehittäminen olisi ollut kauhistus.
Seuraavassa osassa tätä kirjoitusta pyydän saada tuoda esimerkkejä
siitä, millä perusteilla Lönnrotista, tästä silloisen epäsiveyden
levittäjästä, sen lisäksi vielä tehtiin--epäuskon apostoli.

II.
Kaikkia niitä, joita joskus on syytetty epäsiveydestä, on tavallisesti
myöskin samalla syytetty epäuskosta. Sillä kulkevathan nämä kaksi
hyvää asiaa käsikädessä ja täydentävät toisensa.
Elias Lönnrotia kohtasi syytös jälkimmäisestä vielä ankarammin kuin
edellisestä. Me, jotka olemme tähän saakka luulleet, että hänen aikansa
katsoi hänet yhtä uskonnolliseksi kuin mikä hän lienee todella ollutkin
ja minä hän ainakin meille on esitetty juhlapuheissa ja muissa
kirjoituksissa, hämmästymme tietysti suuresti kuullessamme, että hän
sai kantaa »pakanan» nimeä hänkin. Hänestä, niinkuin edellisessä
osassa tätä kirjoitusta jo mainitsin, tehtiin täydellinen epäuskon
apostoli.
Nekin perusteet, joilla tähän päätökseen tultiin, ovat tavattavissa

ennenmainitun J.F.B:n kirjoituksessa vuoden 1840 »Mehiläisessä». Ja
nekin muistuttavat hyvin elävästi eräistä hyökkäyksistä, joita
tuonnoittain muutamien kirkollisten maaseutulehtien puolelta tehtiin
eräitä toisia maaseutulehtiä vastaan.
Hetikohta, »Mehiläisen» ensimmäisen vuosikerran ensimmäisessä
numerossa, ajoi Lönnrot loukkauskivelle. Eräässä »Muunnelmia»
nimisessä kirjoituksessa selittää hän kansantajuisesti jumaluuskäsitteen
syntyä ja rohkenee m.m. väittää, että on ollut ja on vieläkin kansoja,
»joilla ei ole pienintäkään tietoa jumalasta». Kirjoituksensa alussa
antaa J.F.B. »Mehiläiselle» sen neuvon, ettei sen pitäisi »lentämän
korkeammalle kuin siivet kannattavat ja että sen tulisi muistaa
päämääränsä olevan ainoastaan tässä elossa kartutella hyödytystä ja
huvitusta ihmisille, ei yritelläkään kajoamaan uskonoppiin ja tulevan
elämän asioihin------että luonnossaan pysyin ja oikiata päämaaliaan
kohden kulkien ei taidottomuudessaan peräti hukkaan lentää
hurrittaisi».
Tämän alkulauseen jälkeen seuraavat varsinaiset syytöskohdat ja
todistukset:
»Mehiläinen on kyllä monasti julistanut pitävänsä P. Raamatun arvossa
ja oikean uskon ainoana perustuksena. Mutta sitä ei tämän kirjoittaja
jaksa uskoa, nähdessään ja kuullessaan siltä niin monta P. Raamatun
oppia vastaan käyväistä menoa ja ääntelemistä. Hän rohkenee
esimerkiksi päättää, jotta 'kaikki historian totuus juurraksen enemmältä
muisto muistolta säilyneihin tarinoihin ja kirjallisiin tietoihin', että 'pian
ainoat muinaisajan tiedot ovat etsittävät tarinoissa', että 'sekä ne, jotka
epäilevät suuresti mitänä totta näissä tarinoissa löytyvän, että ne, jotka
pitävät enimmiä totena, taitavat erehtyä', ettei 'historiallista totuutta
silloin (vanhaan aikaan) kysytty, eikä vaadittu, vaan ainoasti
luonnollista totuutta eli asian kertomista sen aikuisten ihmisten luulon
ja toivon mukaiseksi, ja että ikivanhoja aikoja tutkiessa, ikäs kun
uimme avaralla merellä, kussa ei rantaa erotakana'. Olisin uskonut
Mehiläisen näitä puhuneen ei P. Raamatun Historiasta, vaan muista
maailmallisista, ellei se taas tulisi sanomaan: 'monet kansat juontavat
tarinoitansa aina maailman alkuluomisesta, niin _Juudaankin kansa
pyhissä kirjoissansa, jotka vielä meilläkin ovat arvossa pidettävät_'.--
»Ja muut sanokoot, minkä verran puolta tuntunee Raamatulle
seuraavista sanoista: 'sen vaan sivumennessämme mainimma olevan,

minkä Raamattu alkuosista kertoo, paljon selvemmän,
luonnollisemman ja ylevämmän kaikkia muita Aasialaisten kansain
loruja, satuja ja mieli johdannolta näistä aineista' j.n.e.--siksikuin
mainittuansa kinausta, kahdestako vai useammasta alkuluodusta kaiken
maan ihmiset juontavat sukunsa ja syntynsä, erotaksen asiasta
Mehiläinen näillä sanoilla: 'me tämän riidan heitämmä silleen ja
mainimma ilman kaikista maanpäällä nykyään löytyvistä
ihmislaaduista eli roduista' j.n.e.»
Kun muistaa, mitä raamattu niin selvään opettaa ihmiskunnan esi-isistä,
niin ei sovi juuri ihmetellä, jos Lönnrotin esiintuomain mielipiteiden
julkilausuminen saattoi puhdasoppisen kirkonmiehen epäilemään hänen
raamatullisuuttaan ja kysymään: »Mutta missäpä arvossa se pitänee P.
Raamattua, joka 'heittää silleen' ratkaisemata sellaisen riidan?»
Yhtä hyvin voipi kirjoittajan kannalle asettuen ymmärtää seuraavankin
syytöskohdan.
Eräässä Lönnrotin julkaisemassa ja jonkun Pieksiäisen kirjoittamassa
runossa, »Kiitos Keisarille»,