Muistelmia ja matkakuvia | Page 9

joka oli voitollisesti taistellut turkkilaisia
vastaan, lauletaan:
Voi teitä tuimat turkkilaiset, Jumalaton julma kansa, Pahanelkiset
pakanat! Uskon päältä usiasti Kapinoita kauhioita, Tappeloita
tuimimpia Harjoittelette häjyjä, Herran oppia hyveä Estelette
eksyväiset.
Näiden säkeiden johdosta uskaltaa Mehiläisen toimittaja,
varomattomasti kyllä, antaa näin kuuluvan oikaisun: »Mitä
turkkilaisista sanotaan, ei ole toden tosi. Turkkilaiset eivät ole
jumalattomia eikä pakanoita, vaan Mahometin uskolaisia, jotka
tunnustavat yhden ainoan jumalan, samaten kuin me
Kristinuskovaisetkin, siinä meistä erinomattain poikkeavaiset, etteivät
pidä Vapahtajata Jumalana, vaan muuna pyhänä miehenä, eivätkä
palvele Jumalata muutenkaan kun yhdessä persoonassa. Pian
Vapahtajan sijaan on heillä Mahometi, ei kuitenkaan jumalallisesta
vaan propheetan arvosta, jonka kautta Jumala olisi ilmoittanutse.»
Tuosta selityksestä syntynyt epäluulo on terävä ase J.F.B:n kädessä
Lönnrotia ja »Mehiläistä» vastaan. »En ihmettelekään, sanoo hän, että
hän nureksii Pieksiäistä, kun hän mainitussa runossa sanoo
'Turkkilaisia jumalattomiksi', ja muuten kokee maalata heitä sellaisilla
värillä, että lukia, joka ei heitä muista kirjoituksista tunne, pian vetää

heidät kristittyin verraksi. Mutta sen vaan tähän sanon, jos ei
Turkkilaiset ole jumalattomiksi sanottavat, niin ei sitten pakanatkaan,
sillä jokaisellahan on jumalansa, jos ei oikia, niin kuitenkin väärä.»
Kirjoittajan pyhimpiä tunteita loukkasi myöskin se leikillisyys, joka
niin usein ilmaantui Lönnrotin kirjoituksissa. Eräässä »Mehiläisen»
kirjoituksessa »Nykyisistä asioista», jossa m.m. jutellaan suurista
lumituiskuista v. 1835, pistetään pilaa seuraavin sanoin: »Oli kattoa
myöten aitan mäkipuolista seinää vasten vahvan lumikinoksen
juoksuttanut. Niin eräs matkustavainen sieltä puolen taloon lähenevä, ei
tiestä tieten, eikä huonetta nähden, ajaa täyttä vauhtia hevosensa,
ensinnä katolle, siitä pihalle kahdenki syllän korkialta pudoten, sillä
pihan puoli oli paljas. Sattu talonväkiäkin pihalle, joka kyllä hämmästy
tästä miehen, hevosineen rekineen, taivaasta putoamista, sillä ennen ei
tietä sieltä ketänä hevosella alas tulleen, jos lieneekin muutamia sinne
menneitä.»
Nämä viimeiset sanat, sanoo kirjoittaja »yteliksi» ja »raamattua
ylenkatsovaisiksi».
Mutta lopullinen tuomio luetaan Mehiläiselle ja sen julkaisijalle
seuraavassa:
»Ja vielä ytelämmäksi ja Raamattua ylenkatsovammaksi tuntuu
Heinäkuun n:ossa olevan 'Tupakkirunon' jälkimaineessa tavattava juttu
'Ruotsalaisesta Pohjois-Amerikan pakanoita kääntämään lähteneestä
papista', jossa siistimpään pukuun puetaan pakanain senpäiväiset lorut,
kuin Kristillisen opettajan Raamatusta otettu lause, niin että jos
puolenpitämättömältä kysyttäisiin, pakanallisuudenko vai Kristinopin
ystäväksi hän luulee sen kirjoittajaa, hän arvelematta vastais, pitävänsä
hänen pakanallisuuden puoltajana.------Se vaan on vahinko, ettei
Mehiläinen puhtaalla rakkaudella kohtele uskonoppia, vaan pikemmin
kiukulla ja vahingoittamisen himolla, joka on sitä vaarallisempi, jota
enempi se kokee sitä peitellä, tekien itsensä raamatun ystäväksi, sen
vihollinen kuitenkin todella ollen. Sentähden en voi uskoa
sopimattomalle ja uskossa vahvistumattomalle rahvaalle siitä sen
mennä vuonna näytetystä innosta olevan niin suurta hyödytystä, kuin
siitä vahinko on, koska uskonoppi raamatullisessa puhtaudessa opetettu,
opittu ja seurattu, on kaiken kansan oikian onnen perustus. Sentähden
uskon heidän kädessään Mehiläisen olevan niinkuin terävän veitsen
taitamattoman lapsen kädessä. Ja sentähden en minäkään ole rohjennut

kehoittaa kansaa sitä lukemaan, vaikka edelläpäin mainittuin etuin
tähden kyllä olisin tahtonut ja tainnutkin hankkia sille satojakin
lukioita.»
* * * * *
Mitä nyt Lönnrot kaikkiin näihin syytöksiin vastasi?
Tavallisella vaatimattomuudellaan, melkein nöyryydellään pisti hän
näin kuuluvan palasen J.F.B:n kirjoituksen alle: »Nyt emme tohdi
lukijoitamme niin kauan yhden jos tarpeellisenkin aineen kertomisella
pidättää. Vaan jos vasta tilaa saamme ja erittäinkin, jos kuulemma sitä
muiltakin lukijoiltamme toivottavan eli edes suattavan, niin estelemättä
tahdomme sen anotun paremman selityksen lukijoillemme antaa missä
taidamme. Siihen asti ajatelkaa niistä harvat lukiamme mitä kuki näkee
parhaaksi eli muuten tahtoo.»
Tuo kuuluu hiukan alakuloiselta. Oliko syytetty ehkä tullut
syyllisyytensä tuntoon? Vai vaikuttiko laimeaan vastaukseen se, että
»Mehiläisen» aineellinen perustus oli kovertunut? Tosiasia ainakin on,
että lehti seuraavassa n:ossaan ilmoitti aineellisen kannatuksen
puutteessa--lakkaavansa.
En tiedä, olivatko lukijat loukkaantuneet lehden »henkeen». Jos
olisivatkin niin tehneet, niin sai ainakin sen toimittaja, tuo maamme
ensimmäinen »epäuskoinen» sanomalehtimies, täyden korvauksen
kärsimästään vääryydestä.
Omituista kohtalon leikkiä näet on, että hänen tekemiään virsiä nyt
veisataan kaikissa kirkoissa ja hänen kuvansa riippuu joka pappilan
seinällä.
»Päivälehti», 1891, n:o 104 ja 105.

»SUURI VAINAJA».
Viikon on Vipunen kuollut, Kauan Antero kaonnut.
Muistopatsasta, joka voisi vastaanottaa hänen kansalaistensa
kunnioituksen, ei ole hänelle vielä olemassa hänen maansa
pääkaupungissa. Se on, niinkuin minkäkin nurkkapatriootin, pystytetty
kaukaiseen pikkukaupunkiin. Täällä on vain hänen hautansa.
Oli varhainen aamu, toukokuun 12 päivänä. Kun astuin portista sisään
viedäkseni kukkaskimpun takatalven kylmältä routaiselta maalta hänen
haudalleen ja käännyin vasemmalle käytävälle, näin hänen astelevan
sieltä vastaani. En sitä ollenkaan ihmetellyt, sillä tiesinhän, että suuret

miehet ilmestyvät maailmaan juuri silloin, kun niitä kipeimmin
kaivataan.
Tunsin hänet heti, vaikka olikin kulunut kaksikymmentä vuotta siitä
kun hänet viimeksi näin--tuossa samassa lyhyessä takissa ja kädessä
tuo sama tukeva ruoko kansalaisjuhlassa Ylioppilastalolla toukokuun
12 p:nä 1881.
Astuin syrjään, annoin tietä, paljastin pääni ja aioin mennä ohi, kun hän
ystävällisesti pysähytti minut:
--Huomenta, huomenta! Saanko luvan kysyä, minne matka?--Vai
sinne!--Ei maksa vaivaa, ei maksa vaivaa ... pistäkää ne tänne, tähän
napinläpeen ... ei siihen, vaan tähän ... ja tulkaa ennemmin, kun teillä
näkyy olevan joutilasta aikaa, pienelle kävelylle kanssani. Pelkään,
etten itsestäni siellä enää osaisi minnekään.
Kun olimme tulleet ulos hautuumaan portista, jatkoi hän:
--Teki mieleni lähteä vähän katsomaan ... vähän katsomaan--
--Olen maannut vähän huonosti viime aikoina ... siellä humisee ja