Muistelmia ja matkakuvia | Page 7

yhteen liittäessään oli Lönnrot menetellyt samalla oikeudella kuin mikä
muukin runolaulaja, joka muistamansa yhteen liittää. Tuosta tuli
ainakin minun mielikuvituksessani Lönnrotin kuvaan piirre karjalaista
runolaulajaa eikä vain laulattajaa, ja minusta tuntuu kuin olisi se
luonnos, jonka Eemil Halonen laati Lönnrotin patsaasta
vaatimattomuudessaan, yksinkertaisuudessaan ja luonteen- ja
kansanomaisuudessaan lähempänä tätä kuvaa kuin se virallisempi, joka
nyt kohta tulee Helsinkiin pystytettäväksi. Vaan olisi Halosenkin
kotoinen Lönnrot-kuva saapa sijansa jossakin. Sija olisikin jo
valmis--Kajaanissa, jossa Lönnrot niin kauan asui ja josta käsin hän
runot keräsi. Siellä sydänmaan sisässä, mutta samalla vilkkaan
matkailijaliikkeen varrella, siellä olisi esim. vuolukiveen hakattu
kuvapatsas kuin kotonaan. Onhan Porvoossakin Runebergin patsas.
Että Lönnrot virallisestikin esiintyessään esiintyi samanlaisena kuin
yksityisesti, on luonnollista. Kuva, jonka olin muodostanut hänestä

hänen elämäkerroistaan, suullisista kertomuksista ja siitä, minkä hän
sitä tietämättään itse oli antanut itsestään kirjoituksissaan, oli
täydelleen sama kuin se, minä hän astui eteemme juhlassa, joka
pidettiin vanhukselle hänen täyttäessään 80 vuotta. Kun seisomme
hänen asuntonsa edessä ja hän tulee ulos ja lausuu muutamia
ystävällisiä sanoja, on minulla koko ajan tunne kuin olisin hänet aina
semmoisena nähnyt, niinkuin olisi hän vanha tuttu, joka on pysynyt yhä
sinä, mikä oli erotessamme. Mikä kokonainen, pienimmissäkin
liitoksissaan valmiiksi valettu luonne hän mahtoikaan olla, josta jo
paljas maine oli painanut mieleen juuri sen hahmon, mikä hän sitten
silmin nähden ja korvin kuullen todella oli!
Mutta mikä omituinen olojen iva! Yhtä kokonaisena kuin hän seisoikin
silloin kansansa edessä, yhtä hajanaisena seisoi kansa hänen edessään.
Suomen kansa oli siihen aikaan siinä tilassa, ettei se voinut suurimman
poikansa juhlaa viettää yhtenä kansana, vaan kahtena puolueena, eri
juhlissaan kumpainenkin. Se riiteli hänestä kuin saaliista, kahteen
jaettavasta, ja se kahakoi hänestä vielä hänen keskentekoisen
patsaansakin ympärillä. Mutta silloin olikin puoluesokeus jo mennyt
niin pitkälle, että se kaatui omaan silmittömyyteensä eikä siitä enää
niille jaloilleen nousse.
Mutta Lönnrot nousee pian jalustalleen, joka on tehty Suomen
harmaasta kivestä, vertauskuvana kansansa parhaasta työstä, kansansa
sisällisestä tarmosta ja sitkeästä voimasta ja, toivokaamme toki,
myöskin sen yksimielisyydestä ja--sen etevimmistä henkisistä ja
siveellisistä ominaisuuksista, sanalla sanoen--sen
supisuomalaisuudesta.
»Päivälehti», huhtik. 9 p:nä 1902.

ERÄS EPÄSIVEYDEN JA EPÄUSKON APOSTOLI.

I.
Merkillinen löytö, jonka tässä tuonnoisena päivänä aivan sattumalta
tein.
Ei ole muka mitään uutta auringon alla. Ja tottahan onkin, että niin
outoja kuin olivatkin esim. pappissäädyn mielipiteet kotimaisesta
kirjallisuudestamme, niin semmoisia on kuultu ennenkin. Ei ainoastaan
nykyisiä kirjailijoita ja sanomalehtimiehiä katsottu yleiselle

järjestykselle, yhteiskunnalliselle moraalille ja kirkonopille niin
vaarallisiksi henkilöiksi, että heidän lehtiään on lakkautettu ja heidän
kirjojaan kielletty. Sellaiset miehet kuin Snellman, Runeberg ja
Topelius ovat kyllä aikoinaan saaneet kuulla ankaroita moitteita
jumalattomuudestaan ja maailmanmielisyydestään, puhumattakaan
suomalaisen realistisen kirjallisuuden isästä Aleksis Kivestä ja hänen
»Seitsemästä veljeksestään», joka aikoinaan julistettiin jokaisen siivon
ja sivistyneen perheen pöydälle sopimattomaksi kirjaksi. Mutta uutta
lienee sentään monelle, että näiden tällaisten joukkoon on luettu
myöskin mies sellainen kuin--Elias Lönnrot.
Ja niin kuitenkin tapahtui viisikymmentä vuotta sitten! Ajatelkaa, että
tätä siivoista siivointa, vaarattomista vaarattominta hiljaista työntekijää,
jonka kaikki sekä valtiolliset että kirkolliset auktoriteetit ovat asettaneet
suoran suomalaisen esikuvaksi, on syytetty aivan samasta, mistä tätä
nykyä niin usein syytetään sanomalehtimiehiä ja kirjailijoita. Hänetkin
on asetettu pilkkaajitten penkille ja häntäkin on pidetty uudenaikaisena
pakanana, hänen aikansa kannalta katsoen.
Paitsi sitä, että tällä asialla tätä nykyä on n.s. päivän kysymyksen
merkitys, huvittanee se myöskin hauskana sivistyshistoriallisena
ilmiönä.
Lienee kyllä tunnettu asia, että kansanlaulujemme ja runojemme
kerääjä ei tämän toimensa tähden juuri ollut senaikuisen papiston
suosiossa. Kuinka olisi muuten voinut ollakaan, sillä olihan vanha
runoutemme kirkonmiesten mielestä pakanuuden aikuista lorua, jonka
hävittäminen kuului heidän ohjelmaansa. Niiden elvyttämistä ja kansan
muistoon johtamista katseltiin siis luonnollista kyllä sillä taholla
karsain silmin. Mutta että Lönnrotia on syytetty niin samanlaisista
asioista ja niin yhteen vivahtavilla sanoilla kuin tätä nykyä syytetään
hänen vähäpätöisiä jälkeläisiään sanomalehtimiehen työssä, sen harvat
tietänevät.
Eräs lähettäjä J.F.B. oli pitänyt velvollisuutenaan ottaa tätä
osoittaakseen, ja varoittaakseen Suomen kansaa tuosta vaarallisesta
miehestä ja hänen sanomalehdestään.
Kaikesta päättäen on kirjoittaja pappismies ja kenties on hänen
nimimerkkinsä monellekin tunnettu.
Ottakaamme tähän ensin näytteeksi syytös epäsiveydestä. Siihen näkyy
antaneen aihetta eräs runo »Hekkalan Mari», joka on helmikuun

numerossa 1836 ja jossa lauletaan rikkaan tytön sulhaspuuhista. Siinä
tavataan esim. seuraavat säkeet:
»Mari sänkynsä levitti, Paljon peittoja paneepi, Sanoopi sanalla tuolla:
Riisu vieras vikkelästi, Poes kintahat käsistä, Lakki laske arkulleni,
Kengät keskilattialle, Vilu siell' on seisoessa, Painu tänne pakkasesta,
Siirry peittojen sisälle.»
Jääköön lukijan verrattavaksi, mitenkä likeinen on yhtäläisyys näiden
säkeiden ja erään kohdan välillä muutamassa tähän aikaan paljon
puheena olleessa kirjassa.
Mutta se tapa, millä senaikuinen kirkollinen kritiikki otti vastaan tämän
runon, muistuttaa ainakin hyvin elävästi siitä, mitä samalta taholta on
tähän aikaan sanottu samanlaisista kuvauksista.
»Tähän asti--niin kirjoittaa J.F.B.--ei yksin luonnollisille hyville
tavoille ole Mehiläisessä ollut oikeata puolta. Mikä lieneekään nostanut
sen sellaiseen vimmaan? Kun Lönnrot edellä mainitun runon johdosta
oli sanonut, ettei siinä 'Hekkalan Mariasta lausuta sen pahempaa, ettei
kyllä valitettavasti monestakin tytöstä käy pahempia lauseita' ja kun
hän vielä uskaltaa lisätä: 'Melkein lukisi koko runon hälle kunniaksi,
koska siinä ei voi hänen arvoansa suuresti