Muistelmia ja matkakuvia | Page 6

oppineitten runoista. Tosin löytyy
niidenki seassa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei

ollenkaan tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat ne
muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha
voittaa puittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä
muuten on suurempi.--Mikä siis on kansanrunoissa se ominaisuus,
jossa enimmästi tekorunoista erotaksen?--Se on luonto ja
teeskentelemättömyys.»
Luonto ja teeskentelemättömyys--niin, se on se »omaisuus», jossa
myöskin noiden sanain kirjoittaja monista muista »erotaksen».
Mutta joskin hän tällä tavalla lyö ikäänkuin lämpimämpää kättä omalle
lapselleen, hellii hän toistakin: »Meidän toivotuksemme on, että
Suomen uusi laulu perustettaisi vanhan laulun kulmakivelle,
vaikk'emme sentähden katso sopivaksi, että koko rakennus tulisi tuon
raukeavan, heikon ja rauenneen, mukaiseksi. Mutta erinäisiä huoneita
voipi väljentää, akkunoita suurentaa, uloslämpiävä muuri kiukaan ja
reppanan sijasta rakentaa, koko rakennus korottaa ja vieläpä seinätkin
ulkopuolelta punata.» Onhan siinä uuden runoutemme ohjelma, jota
ulomma se vieläkään ei ole kehittynyt.
Vaan kaikista välittömimmin ja suoranaisimmin kääntyy hän
kuulijoittensa puoleen koettaessaan osoittaa, etteivät vanhat virret,
niinkuin siihen aikaan usein väitettiin, estä »oikean kristillisen elämän
harjoitusta maassa»: »Jos niin olisi, niin toki olisimmaki paremmin
tehneet, ne kerrassaan tuleen nakata, kun pränttiin toimittaa, ja sitäkin
paremmasti, jos niitä emme ensinkään olisi unohduksen tieltä keränneet
ja korjanneet. Sen sanomma vielä kertoen, että vielä nytkin kaiken ja
monivuotisen työmme perästä, saisivat paikalla präntin sijasta lieteen
lentää nämä laulut ja virret, jos niistä mainitussa kohdassa mitään
haittaa, vastusta eli muuta hämmennystä pelkäisimmä. Joka luulee
kenenkään mielen ja ajatukset näiltä pidätettävän, se ennen näitä ja
meitä tuomitsematta hävittäköön maailmasta kaikki joutavat,
mielettömät puheet, seurat, hypyt, tanssit, soitot ja muut semmoiset--
kieltäköönpä linnutkin ilmassa laulamasta, koska ne kuitenkin
tiettävästi eivät aina laula luojansa ylistystä, vaan lauluillansa useinkin
suosittelevat toisiansa--kieltäköön myös maan kasvamasta muuta, kun
_ristinkukkia, kiesuksen kämmeköitä ja Maarian vuodetheiniä_.»
On kuin kuulisi hänen puhuvan, ensin totisesti, opettaen ja neuvoen ja
sitten juuri vakavimmallaan ollen puheensa lopuksi jo vähän leikiksikin
pistäen. Ja mikä omituinen viehätys tuossa nyt hiukan oudolta ja

vanhanaikaiselta kuuluvassa kielessä, niinkuin kuivuneessa
hajuheinässä, joka vanhan kirjan sisästä sattumalta käteen putoaa! Siinä
on samalla jotakin sammaltuneen muistomerkin viehätystä, jotakin
monumentum linguae fennicae, jotakin karkeatekoista, mutta samalla
tarkkaa ja täsmällistä, joka houkuttelee sen luo aina tuontuostakin
palaamaan.
Ja tätä hänen näin itsensä luomaa kuvaa täydentävät ne monet kaskut,
joita miehestä mieheen kerrottiin hänen seikkailuistaan: esim. kuinka
nimismies, luullen häntä maankulkijaksi, oli ottanut hänet kiinni
tiepuolesta, istuttanut rattailleen ja ajanut pappilaan, mutta kuinka sinne
saavuttua rovasti oli juossut häntä vastaan ja sulkenut hänet
syliinsä--monta muuta samanlaista tapausta mainitsematta, joissa
suomalainen hilpeys ja leikillisyys esiintyy mitä viehättävimmässä
valossaan.
Tässä yhteydessä mainittakoon myöskin mitä Grot kirjeissä eräälle
ystävälleen kertoo Lönnrotista: »Hänessä on semmoinen herttainen
hyväluontoisuus, suoruus ja teeskentelemättömyys, että kaikki, jotka
hänet tuntevat, rakastavat häntä sydämestään. Tuskin olimme eilen
istuneet lautalle (jolla kuljetettiin matkustajia Kallaveden yli) ja hän
saanut piippunsa sytytetyksi, kun minä huomasin hänen kädessään
vielä toisenkin piipun. Hän oli näet hiljalleen ottanut sen naapuriltaan
soutajalta, pisti sen täyteen tupakkaa, sytytti ja antoi sen hänelle
takaisin. Muistatkohan sinä oikein hänen omituista muotoansa, rumaa,
mutta miellyttävää, kun siihen tottui? Minä oikein ihailen häntä,
etenkin kun hän puhuu ja ojentelee käsiään ja nyykäyttää päätään
edestakaisin. Kertoessaan jotakin naurettavaa hän itse usein purskahtaa
nauruun. Hänen pukunsa on yhtä omituinen kuin hänen olentonsakin.
Päässä on hänellä viheriäinen, topattu verkalakki, jossa on lippu ja
samettinen reunus. Palttoo, harmaanruskea väriltään, on tehty
kotitekoisesta villakankaasta; siinä on musta samettikaulus ja
samanlaiset käänteet; uutena on se maksanut 16 rupl. 50 kop.
paperirahaa ja tehty se on Kajaanissa. Hän ei pukeudu näin ainoastaan
matkaa varten, vaan sentähden, ettei ole tottunut hienoihin vaatteisiin ja
koska hänen täytyy olla säästäväinen.------Hänen koulunaan olivat
olleet puute ja kaikenlaiset vaikeudet. Häneltä voin oppia olemaan
ilman mukavuuksia ja nautintoja. Jos niitä tarjotaan, ei hän niitä hylkää,
vaan jollei niitä ole, on se hänelle yhdentekevää. Hän ei pelkää

kuumuutta eikä kylmää, ei tule kärsimättömäksi eikä harmistu, vaikka
tapahtuukin pieniä vastoinkäymisiä matkalla, vaan hän on kaikkeen ja
kaikkiin tyytyväinen. Kuitenkaan ei hänen terveytensä ole niin vahva
kuin voisi luulla. Totta on, että hän on siitä liian välinpitämätön;
välinpitämättömyys omasta itsestään on huomattava kaikissa hänen
toimissaan. Näitä hyveitä ei voi olla olemassa ilman syvää
uskonnollista perustusta, ja minulla onkin ollut tilaisuutta tulla
vakuutetuksi siitä, että tämmöinen perustus on hänessä suuresti
kehittynyt.» Kuva, jonka Grot näin piirtää, on niin elävä ja välitön, ettei
siihen ole tarvis mitään lisätä, semminkin kun pääväritys siinä on sama,
minkä elämäkerrallinen kirjallisuus yleensä Lönnrotista antaa. Ja tuo
kuva on lyhyesti sanottuna kuva suomalaisesta kansanmiehestä,
jalostuneesta, sisällisesti ja ulkonaisesti hienontuneesta, mutta aina
ominaisuutensa ja pääpiirteensä säilyttäneestä, joka oli joka paikassa
oma itsensä ja jossa koko kansa näki oman itsensä. Sentähden ei
kenenkään suuren miehemme ulkonainen ja sisällinen kuva ole
painunut niin syvästi, niin tarkkapiirteisesti muistoomme kuin
Lönnrotin. On vanha ja kulunut se lauseparsi, että se kuva ei ole
ainoastaan seinillämme, vaan myös sydämissämme, mutta sattuvammin
ei hänen paikkaansa voi eikä tarvitse määritellä.
Yhden piirteen siihen ehkä vielä voisi lisätä, sen, jonka Ahlqvist antoi
Lönnrotin kuvan selvittämiseksi. Eri runoja kokonaiseksi Kalevalaksi