Muistelmia ja matkakuvia | Page 5

suurempina ja ainakin selvempinä
sille, joka on nähnyt niiden tekijän, niiden sepän, ja pajan, missä tämä
on vasaraansa heiluttanut. Ainakin pitää tämän kirjoittaja parhaina
muistoinaan niitä hetkiä, jolloin hän Kajaanissa istui sen ladon
kynnyksellä, missä Lönnrot oli työskennellyt, tai nähdessään sen ahtaan
ullakkokamarin, missä Vänrikki Stoolin tarinat kirjoitettiin, tai
kävellessään sen talon huoneissa ja ympäristössä, jossa Topelius eleli.
Enkä minä mihinkään vaihtaisi sitä onnea, että sain kerran kaksi nähdä
Snellmanin ja kuulla hänen puhuvan ja yhtä monta kertaa nähdä ja
kuulla Elias Lönnrotia. Ellen sitä olisi saanut, tuntuu minusta kuin en
osaisi näitä miehiä ymmärtää ja rakastaa niin kuin nyt voin. Nyt näen
heidät ilmi-elävinä edessäni heidän vanhoilla päivillään ja voin kuvailla
heidät elävinä eteeni nuoremmiltakin ajoilta.
Tämä kadehdittava onni on tietysti tullut monen monituisen nykyisen
polven jäsenen osaksi, monella on tietysti Lönnrotista paljon selvempi
ja syvempi kuva kuin minulla, mutta saanenhan kuitenkin tänä hänen
muistopäivänään muutamin sanoin kertoa, millä tavalla Lönnrotin kuva
on eteeni kasvanut, painunut mieleeni ja millaisena sen nytkin vielä
sieltä löydän.
Jo pienenä poikana, ennenkuin oikein tiesin tuota »isoa Lönnrotia»
vielä olevan olemassakaan, kaikui Lönnrotin nimi kuitenkin korvissani
erään hänen sukulaisensa nimenä. Hän oli silloin ja on vieläkin pappina
kaukana pohjan perillä, josta tullen ja jonne mennen usein kävi

kotonani läpimatkalla. Hän on monessa suhteessa merkillinen mies,
perikuva maalaispapista ja kansanmiehestä, harva- ja syväsanainen,
aina puettuna sarkavaatteisiin jotakin erikoisen hienoa kotitekoa,
siroihin suomalaisiin pieksuihin ja kasvot niin rauhalliset, tyynet ja
vakavat, ja otsa, jota keskeltä jakaukselle kammattu tukka reunustaa,
niin puhdas ja korkea, että kun kerran on kiintynyt miestä katselemaan,
on vaikea saada hänestä pitkään aikaan silmiään irti. Kun sittemmin
alkoi selvitä, että oli toinenkin Lönnrot, semmoinen kansanmies hänkin,
niin sijoitin aateyhteyden avulla toisen sisällön toisen ulkomuotoon ja
pidin pitkät ajat näin saamani kuvan oikeana. Itsessään, niin sanoakseni
aatteellisesti katsottuna, ei suurta erehdystä ollutkaan olemassa. Puvun,
käytöksen yhtäläisyys oli ilmeinen, ja mitä sisälliseen ihmiseen tulee,
niin oli varmaankin hengen ja luonteiden heimolaisuus suurena syynä
siihen, että Lönnrot vielä vanhoilla päivilläänkin usein matkusti läpi
Suomen aina Ristijärvelle saakka nauttiakseen siellä erikoisesti
rakastamansa ympäristön viehätyksestä.
Toinen kuva, joka ihmisestä Lönnrotista jo kouluaikana astui eteeni, oli
hänen oma antamansa. Sain sen hänen esipuheistaan Kalevalaan ja
Kantelettareen. Harvoin on toteutunut sananparsi _le style c'est
l'homme_,--esitystapa, se on itse esittäjä--niin hyvin kuin kaikessa,
mitä Lönnrot on kirjoittanut. Hänen tyylinsä on täydellisesti hän itse. Ei
mitään tehtyä, ei mitään haettua ja keikailevaa, ei teennäisesti
kylmempää ja arvokkaampaa kuin mitä hän itsekään on. Kun hän
kirjoittaa, niin on kuin hän istuisi ja juttelisi pirtin lasin alla penkillä,
piippu hampaissa, kyynärpää polvien varassa, harvasteeseen,
perinpohjaisesti, kuulijakuntana sama Suomen kansa, joka tuvassa asuu
ja tuvan täyttää. Alkulause Kantelettareen, jonka hän päiväsi omana
syntymäpäivänään, tänä samana huhtikuun 9 päivänä 1840, on alusta
loppuun kansantajuinen esitelmä, jossa mitä koruttomimmin, mutta
samalla mitä tajuttavimmin tehdään selkoa suomalaisesta runoudesta,
sen hengestä, sisällöstä ja sen kauneuden luonteesta. Uudelleen ja aina
uudelleen luen tuon runollisia, kansanomaisia vertauksia täynnä olevan
alkulauseen enkä voi olla siitä tähänkään panematta muutamia otteita.
Vertaillessaan kansan ja oppineiden tekemiä runoja hän m.m. lausuu:
»Jos oppineiden teelmiä arvaisimma, niin siinä Suomen runosto jäisi
loitos jälelle monesta muusta kansasta, niinkuin jääki. Joka jälkimäinen
ei kuitenkaan paljo puolusta meitä, koska kansantekoisissa runoissaan

on pian ensimmäisiä. Kummallaki, niin kansan kuin oppineitten
runoilla on oma arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo emmekä taida
vastustella, mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä
edellisissä luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan.
Kansanrunoja siitä syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei
tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä.----Pilvet taivaalla kulkevat tietänsä
eivätkä jätä kun varjonsa maalle. Samate ihmisen mieli ja ajatukset; ne
liikkuvat ja vaihtuvat toinen toistansa ajellen, vaan lähimmäinen siinä
tilassa heistä ei tiedä suuresti mitään; mutta pilvet viimein kasvavat ja
puhkeevat sateeksi; samalla lailla paisuvat mieli ja ajatukset aikanansa,
puhkeevat sanoiksi ja lähtevät sanamuodossa toistenkin havaittavaksi.
Taikka kerran vertauksille ruvettuamme joko sopimattomasti
vertaisimma mielen mereksi, lainehiksi ajatukset, ja erinäiset niiden
vaikutukset tuuleksi. Tuuli tyvenestä rannasta alkaen ensin siittää
pienet väreet, kasvattaa väreistä laineet, kohottaa laineista suuret,
ulommaksi havattavat kuohupäät aallot. Samalla tavalla erinäiset
vaikutukset ensin liikuttavat tyvenen mielen ja sitä jonkun ajan
liikuteltuansa pakottavat viimein äänellä itsensä ilmoittamaan. Olkoon
siinä sikseen kansanrunoin synnystä ja ilmauksesta.»
Ja kuinka viehättävästi hän esittää oman naivisen, melkein lapsellisen
itsensä seuraavassa:
»Oppineitten runot siinä kohta erotetaan kansanrunoista, etteivät ole
ajatuksetta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Siinä on muuttunut
työksi, mikä kansanrunoissa on ilmauma; elävän käen ääni metsässä
kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksi
vesi-ojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Lapset usein
kuuntelevat mieluisemmin kuvakäkeä, joka seinäkelloissa tiimat
huhuvi, kun elävätä metsäkäkeä; pitävät suoran kaivosojan
kauniimpana, kun sinne tänne mutkittelevan luonnon puron;
asuskelevat ennemmin istutetussa puistossa, kun luontaisessa metsässä.
Oppineitten runoissa pilvi itsestänsä ei ala sataa, vaan ensinnä tehdään
pilvi, jonka sitten annetaan sataa, s.t.s. oppinut runoille ruvetessaan
ensin kokee mielensä ja sydämensä sillä aineella täyttää, josta päätti
runoilla-- Oppineet kuitenkin, moninaisuutta rakastavaiset, ottavat
runoillaksensa aineista, jotka ilman olisivat paremmat. Tätä emme nyt
kuitenkaan sano ylehensä kaikista