Muistelmia ja matkakuvia | Page 3

saattanut hänen rakkautensa luontoon ja halu elää
sen ainaisessa yhteydessä--niin näemme vielä laiturin päässä säiliön,

josta hän laskee sadeveden määrän kunakin päivänä.
Nousemme sitten rannasta pihaan ja teemme kävelyn maantielle päin,
jossa on istumasijoja jokaisen kauniimman näköalan kohdalla ja
tuuheimman koivun siimeksessä. Siellä on polkuja, joilla on jokaisella
oma nimensä ja jotka vievät toisiin istumapaikkoihin ja huvimajoihin.
Nämä viimeiset ne ovat hänen lapsenlapsiansa varten, jotka joka kesä
asuvat Koivuniemessä ja luovat eloa isoisänsä ympärille.
En voi olla pihaan palattaessa lausumatta vilpitöntä ihastustani tähän
hauskaan paikkaan. Sisään astuessaan sanoo hän ikäänkuin selitykseksi
siihen, miksi tämä ehkä niin miellyttää:
--Tavallaan ovat Suomen pienokaiset minulle Koivuniemen
lahjoittaneet... Olen ostanut sen niillä rahoilla, jotka olen saanut
lukukirjoistani lapsia varten.
* * * * *
Tuossa onkin ehkä yksi selitys siihen, miksi hän täällä niin hyvin
viihtyy ja miksi täällä muutkin niin hyvin viihtyvät. Ne ovat kai nuo
pienet haltijat, jotka sen tekevät ja joita tapaa joka lehdellä hänen
kirjoituksissaan. Ja illan pimetessä, ja kuun valaistessa--se nouseekin
juuri koivun runkojen läpi kuumottamaan--tuntuvat ne kuppelehtavan
joka pensaan ja puun juurella täällä hänen tiluksillaan.
Monet niistä lapsista ovat jo kasvaneet aikaihmisiksi ja poistuneet siitä
maailmasta, jonka hän heidän ilokseen on luonut. Mutta joka vuosi
ilmaantuu niitä yhä uusia, jotka taas omistavat sen maailman itselleen.
Ja kaikilla on niillä tavallaan osansa runoilijavanhuksen kodin ja
ympäristön lunastamisessa. Heidän keskessään, vaikkakin erillään
heistä, elää hän täällä lempeitten lentojensa siimeksessä omaa
elämätään ja viettää tuota viisaan lepoa, jota ei ole kaikille suotu
niinkuin hänelle ja jonka antaa ainoastaan tieto siitä, että on voinut
jotakin toimia sen hyväksi, jota on rakastanut.
Syrjäisestä paikastaan seuraa hän kuitenkin tarkkaan ja hartaasti
aikansa rientoja, ja kukapa tietänee, mitä hänen herkkä sydämensä
kärsii ja mitä aavistuksia hänen mielensä kätkee, kun hän taaskin näkee
kansansa kulkevan uusiin kärsimyksiin ja taas synkistyvän sen taivaan,
jonka pilviä hänkin oli niin suurelta osaltaan ollut pois puhaltamassa.
Mutta hän ajatellee kai:
»Ei ole aina Antin tuuli, Pietarin peräntakainen, Vielä on tuuli
Tuomahankin.»

Se on tuo vakaa luottamus oikeuden ja totuuden voittoon, josta hän niin
usein on puhunut, joka häntä ylläpitää ja joka seuraa hänen luotaan
poistuvan vieraankin mukana.
Ja kun hautaan kallistuva vanhus vielä kiinnittää toivonsa
tulevaisuuteen, emmekö sitä sitten tekisi me nuoretkin? Kun ainaisille
talviteloilleen asettunut pursi odottaa kevään avovesiä, mitä syytä olisi
silloin uusien kolmilaitojen pelätä ikuisen talven tuloa!
»Päivälehti», lokak 7 pna 1891.

TARU SAKARI TOPELIUKSESTA.
Ihmiskunta ei tarvitse ainoastaan ihanteita semmoisinaan, sen tarvitsee
myöskin nähdä ne toteutettuina, voidakseen niitä palvella. Se ei tyydy
ainoastaan aatteihin aatteina, vaan tahtoo, että aatteilla on edustajansa,
joita se voi ihailla. Sehän on tarve ihanteiden, suurien aatteiden ja
tunnustettujen hyveiden henkilöimisestä, joka on synnyttänyt
pyhimysten palvelemisen. Eiväthän ne ole muuta kuin ihmiskunnan
itsensä jalustalle kohottamia edustajia kaiken sen, mitä se pitää hyvänä,
kauniina ja totena.
Meillä ei ole pyhimyksiä siinä merkityksessä kuin katolisissa maissa.
Uskonto on meille niin korkea ja niin korkealla, ettei se salli näkyväisiä
symbooleja eikä kumarrettavia kuvia.
Mutta meillä on suuret miehemme. Eikä tapamme heitä kunnioittaa
paljonkaan eroa siitä, miten katoliset pyhimyksiään palvelevat.
Emme tosin kumarra heidän kuviaan, mutta pystytämme kuitenkin
heidän muistopatsaansa keskuuteemme ja otamme lakin päästämme
niiden ohi astuessamme. Emme suitsuta savua heidän haudoillaan,
mutta kannamme sinne kuitenkin kukkia ja seppeleitä ja vuodatamme
tunteittemme tulvan lauluissa ja puheissa. Ja meillä on meilläkin
pyhäinmiestenpäivämme, suurten vainajiemme syntymä- ja
kuolinpäivät, jolloin kernaasti vaellamme niille paikoille, missä heidän
luunsa lepäävät. Kirkoissa niitä ei vietetä, mutta kyllä juhlasaleissa ja
taiteen temppeleissä, työ ei tosin keskeydy niinä päivinä, mutta
kouluilla on kuitenkin lupa.
Ja muodostuuhan heidän teostensa, vaikutuksensa ja elämänsä
perusteella legendoja, jonkinlaisia muistotaruja, jotka hyvin vähässä
määrin eroavat kirkon kanonisoimain miesten muistotaruista.
Eikä ole isoa eroa siinäkään, miten katolinen kirkko puhuu

muistettavista miehistään ja miten me esim. Runebergista. Hänen
hautansa on koko kansamme pyhiinvaelluspaikka. Lönnrotin
hautaseppeleet Sammatin kirkon seinällä ovat mielestämme yhtä
luonnolliset ja oikeutetut siellä olemaan kuin pyhän Fransiskuksen
reliikit Maria degli Angelin kirkossa Assisissa. Vielä vähempi ero on
siinä hartaudessa, millä me puhumme niistä opetuksista, neuvoista ja
herätyksistä, joita olemme suurilta miehiltämme saaneet. Emmekä
ainoastaan teoista, vaan heidän elämästäänkin me luomme itsellemme
noudatettavat esikuvat. Kuinka monta kertaa onkaan kasvavan
sukupolven mieleen painettu Lönnrotin nöyryyttä, vaatimattomuutta ja
uutteruutta, Topeliuksen ihanteellisuutta, hellyyttä ja hänen elämänsä ja
mielipiteittensä puhtautta!
Itsestään johtuvat nämä mietteet ja vertailut mieleemme nyt, kun meille
rakas runoilijavanhus on laskettu hautaansa. Jo hänen eläessään oli
hänen ympärilleen muodostunut kauniita piirteitä hänen julkisesta
vaikutuksestaan ja yksityisestä elämästään, ja kohta hänen kuoltuaan
riensimme me juhlallisin menoin luomaan kunnioituksemme,
ihailumme ja rakkautemme sädekehää hänen nimensä ympärille. Koko
kansa, valtion ja kirkonkin edustamana, kanonisoi Sakari Topeliuksen
»suureksi vainajaksi». Piispa puhui saarnatuolista käyttäen tekstinä
hänen sanojaan ja yliopiston rehtori lausui hänestä: »Ei koskaan ole hän
pitkän kirjailijauransa aikana kirjoittanut sanaakaan, jota hänen olisi
tarvinnut hävetä ja joka ei olisi kantanut mielen jalouden leimaa.»
Enempää ei voi eikä tarvitse ihmisestä sanoa.
Tämä tunnustus, kunnioitus ja ylistys tuntuu meistä aivan luonnolliselta
ja oikeutetulta, jota se onkin. Se on